×

Oma huone on kirjallisuusmedia, jossa tarkastellaan kirjoja, kulttuuria ja kirjoittamista tuoreista ja kiinnostavista näkökulmista. Sivustoa ja podcastia luotsaavat toimittajat Anniina Nirhamo ja Ulla Lehtinen.

Astrid Swanin Viimeinen kirjani kertoo, miltä tuntuu sairastua parantumattomaan syöpään kolmekymppisenä

Millaista on kasvaa alkoholistivanhemman varjossa? Miten olla äiti alle kouluikäiselle, kun tietää sairastavansa parantumatonta syöpää? Miten aloitella 17-vuotiaana uraa alalla, jolla nainen on kummajainen? Astrid Swanin Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä on koskettava kurkistus lahjakkaan taiteilijan elämään.

Kahdeksanvuotiaana kirjoitin paperinpalalle viestin ja vein sen kerrostalon ulko-ovien viereiselle ilmoitustaululle. Pyysin, että minut adoptoidaan kivaan perheeseen, josta voin joskus käydä tapaamassa vanhempiani. Halusin yhä syödä kasvisruokaa ja käydä samaa koulua, mutta halusin pois. Se ei ollut mikään vitsi. (s. 73)

Astrid Swan kasvaa perheessä, jossa isän alkoholismi heittää varjon kaiken ylle. Lapsesta asti hän kirjoittaa sanoja lauluihin ja haaveilee muusikon urasta. Pikku hiljaa nuoruusvuosien aikana hän onnistuu hivuttautumaan kohti Yhdysvaltojen kiertueita, levytyssopimuksia ja uraa laulajana, muusikkona ja säveltäjänä.

Muusikkopiireistä kuitenkin puuttuvat naiset. Swan kuvaa yksinäisyyttä, kun naisten välinen solidaarisuus uupuu vielä lähes kokonaan alalta. Itsepäisyyttä, jolla on pakko puskea eteenpäin, jos haluaa menestyä.

Edesmennyt isoisotäti Astrid loistaa kiintotähtenä. Kuka oli 1900-luvun alussa elänyt nainen, joka perusti pianokoulun Turkuun ja kiersi elämänkumppaninsa Kerttu Wanteen säestäjänä Amerikassa 1940- ja 1950-luvulla? Nykyisyys ja mennyt punoutuvat yhteen, nimi ja taiteilijuus yhdistää kaksi Astridia yli vuosikymmenten.

32-vuotiaana Swan saa rintasyöpädiagnoosin. Se muuttaa kaiken. Syntyy riipaisevan koskettava, ihmeellisen upea levy From the Bed and Beyond (2017). Vihdoin Swan päättää myös kirjoittaa kirjan, josta on haaveillut koko elämänsä. Kun syöpä uusiutuu ja paljastuu, että se on levinnyt kuolettavalla tavalla ympäri kehoa, kirja saa nimensä melkein kuin itsestään.

Astrid Swanin Viimeinen kirjani on enemmän kuin elämäkerta

Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä (Nemo 2019) tarkastelee taiteilijuutta, äitiyttä, rakkautta ja parantumatonta syöpää viiltävän älykkäästi. Kirjan sivuille kätkeytyy roppakaupalla kutkuttavia kirjallisuusviittauksia, jotka saavat kirjallisuutta rakastavan sydämeni pamppailemaan. Jotkin kirjan luvut muistuttavat teoreettisine pohdiskeluineen enemmän taide-esseetä tai filosofista esseetä kuin lukua elämäkerrassa.

Itse asiassa Viimeinen kirjani ei ole elämäkerta lainkaan, ei ainakaan Swanin oman määritelmän mukaan:

"Tämä ei ole elämäkerta, sillä en usko hetkeäkään lineaariseen representaatioon. En kirjallisena konventionakaan. En usko, että eläminen ja sen suhteet kieleen tai edes kirjallinen esitys elämisestä (tai kuolemisesta) kannattaa järjestää seuraamalla syntymäpäiviä tai ylipäänsä mitään janaa." (s. 161)

Olen samaa mieltä siitä, että kronologisuus on naiivi lähestymistapa elämään ja sen monimutkaiseen sotkuisuuteen. Vastustan ajatusta siitä, että kronologinen esitys elämästä voisi olla tyhjentävä. Se on kuitenkin mielestäni lukijaystävällinen tapa hahmottaa elämää, ja jännitteiden rakentaminen on huomattavasti helpompaa, kun elämästä kirjoittaa lineaarisesti.

Viimeinen kirjani etenee teemoittain. Luvut on järjestelty tarkastelemaan lapsuutta, taiteilijuutta, parisuhdetta, äitiyttä. Rakenne etäännyttää. Tämä ei ole tarina, jonka tragediaan voi upota ja joka viiltää auki surullaan kuten Paul Kalanithin Henkäys on ilmaa vain, jossa 36-vuotias neurokirurgi saa syöpädiagnoosin.

Kalanithin kirja itketti minua alusta loppuun asti. Swanin kirjan äärellä kyynelehdin myös (muun muassa heti omistuskirjoituksen kohdalla: Jonakin päivänä lapseni kirjoittaa kirjan. Sitä en lue, mutta se on lempikirjani), mutten muistuttanut lukiessani räkäistä vesiputousta. Viimeisessä kirjassani varsinainen syöpäkertomus alkaa vasta sivulsta 223, vaikka sairaus onkin heittänyt varjonsa kaiken sen ylle, mistä aikaisemmin on kerrottu.

Kirja antoi paljon, mutta jotakin jäi myös puuttumaan. Ehkä odotushorisonttini tälle kirjalle oli väärä. Yritin lukea tämän sairaskertomuksena ja elämäkertana. Tämä ei oikeastaan ollut kumpaakaan, vaan niin paljon monimutkaisempi ja oivaltavampi esitys, ettei sitä voi palauttaa täydellisesti kumpaankaan näistä.

P.S. Tästä kirjasta löytyy muuten se inhimillinen äitipuolikuvaus, jota kaipasimme Helmi Kekkosen kanssa äitiyttä käsittelevässä podcast-jaksossa!

Astrid Swan: Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä

Ulla

Ei kommentteja

Copyright © Oma huoneCREATED BY ThemeShine