×

Oma huone on kirjallisuusmedia, jossa tarkastellaan kirjoja, kulttuuria ja kirjoittamista tuoreista ja kiinnostavista näkökulmista. Sivustoa ja podcastia luotsaavat toimittajat Anniina Nirhamo ja Ulla Lehtinen.

Aino Vähäpesolan Onnenkissa peilaa nykyaikaa Edith Södergranin runouteen feministisellä otteella

Omassa pienessä kirjasomekuplassani Aino Vähäpesolan Onnenkissa on putkahdellut esiin muutaman päivän sisällä ainakin sata kertaa. Tuntuu, että kaikki lukevat tätä kirjaa juuri nyt – ja hyvä niin! Onnenkissa on yksinkertaisesti ihana! 

Aino Vähäpesolan kirjoittama Onnenkissa (Kosmos, 2019) on hurmaava ja herkkä yhdistelmä esseetä ja romaania. Se ei ole täysin mitään sellaista, mitä olisin aiemmin lukenut, ja se riemastuttaa minua suuresti.

Jokainen esseemäinen luku Vähäpesolan teoksessa on reflektoi Edith Södergraniin ja hänen runoihinsa. Vierge modernen äärellä päähenkilö peilailee omaa seksuaali-identiteettiään ja pohtii sukupuolirooleja, ja sitä, miten Södergranin sata vuotta sitten kirjoittamat säkeet tuntuvat yhä vieläkin feministiseltä utopialta.

Onnenkissa-runo kietoutuu kirjassa mielihyvän kokemuksiin, ex-poikaystävään ja seksiin. Maa jota ei ole -runo herättelee Vähäpesolan kirjan päähenkilön pohtimaan, millainen olisi täydellinen maailma, ja toisaalta mitkä kaikki maailmat eivät ole olemassa.

Kirjallisuuden opiskelija sisälläni hyrisee tällaisen kirjan äärellä. Miten ihanaa onkaan lukea samanaikaisesti feminististä tulkintaa Södergranin runoista, oppia lisää suuresti ihailemastani runoilijasta ja kurkistaa toisen ihmisen sanoihin, jotka piirtävät esiin uusia yhteyksiä asioiden välille.

Kahdeksaan lukuun mahtuu järisyttävän paljon oivaltavuutta. Se ei piilottele ainoastaan rakenteissa ja kirjan esittämissä ajatuksissa, vaan myös sanoissa ja lauseissa, jotka ovat äärimmäisen teräviä. Tuoreet kielikuvat tekevät minut samanaikaisesti kateelliseksi ja onnelliseksi. Esimerkiksi:

”Minä luen niitä runoja jotka resonoivat minussa, minä kirjoitan tutkielman niistä. Minä liotan irti paperista muutaman tarkkaan harkitun säkeen. Repäisen ne irti niiden synnyinpaikaltaan kuin kasvin ja juuririhmaston, istutan pistokkaan oman aikani multaan, omalle ikkunalaudalleni.” (s. 131)

Autofiktion painolasti ja potentiaali

Onnenkissan sivulla 115 yllätän itseni ajattelemasta: ”Kuinka rohkea tämän kirjan kirjoittaja onkaan! Minä en koskaan voisi kirjoittaa yhtä suorin sanoin omasta seksielämästäni tai parisuhteestani.”

En edes tiedä haluaisinko, mutta sillä ei ole edes väliä. Väliä on sillä, että Onnenkissan äärellä sorrun taas kerran amatöörimäiseen virheeseen, samaistamaan kirjoittajan ja kertojan, vaikka juuri tätä vastaan Vähäpesola kirjoittaa kirjassaan. Ihmetellen, miksi niin monet kirjallisuudentutkijat ovat samaistaneet Södergranin ja hänen runojensa minän, ja millaisia vinoumia ja vihrepäätelmiä se on saanut aikaiseksi.

"Södergranin kohdalla lukuisat tutkijat, erityisesti miehet (tosin suurin osa tutkijoista oli vielä muutama vuosikymmen sitten miehiä) olivat noin vain tulkinneet Södergranin runoja (keittiö-)psykologisten lasien läpi omaelämäkerrallisina. Perusteita tällaiseen ei juuri ollut. Ehkäpä runojen tunnustuksellisen oloinen minämuoto ja intiimit eroottiset kuvaukset olivat onnistuneet synnyttämään niin eläviä, väkeviä ja uskottavia runoja, että lukijat olivat halunneet uskoa niiden kumpuavan runoilijan elämästä." (s. 43)

Nolottaa oma kompurointini. En kuitenkaan haksahda aivan yhtä pahasti kuin menneiden vuosien Södergran-tutkijat. Kustantamon sivuilla kirjan nimittäin kerrotaan olevan autofiktiota. Liepeessä lukee, että Vähäpesola tekee gradua Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta samoin kuin kirjan päähenkilökin.

Rakastan ajatusta siitä, etten voi tietää, mitkä palaset kirjassa heijastuvat Vähäpesolan omaan elämään. Mikä ihana mysteeri, sama, joka kaikkeen kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyy. On mahdotonta tietää, kuinka paljon kirjailija on piilottanut itseään sivujen väliin. Ja samanaikaisesti: jokainen ajatus ja sana on lähtöisin kirjailijasta, joten kirjailija on sivuilla kokonaan.

Tällaisten kirjojen kohdalla minua jopa hieman ärsyttää, että muutkin ovat löytäneet saman kirjan. Haluaisin pitää tämän kirjan omana aarteenani, omana salaisuutenani. Ihan niin kuin jaettu kokemus voisi muka hälventää kirjan hienouden. Miten absurdi ajatus!

Yritän päästä tästä hulluudesta yli ja sanon: lukekaa tämä kirja. Tässä on äärettömän paljon hyvää ja kaunista.

Arvostelukappale saatu töiden kautta.


Aino Vähäpesolan Onnenkissa peilaa nykyaikaa Edith Södergranin runouteen feministisellä otteella

Ulla

Ei kommentteja

Copyright © Oma huoneCREATED BY ThemeShine