×

Oma huone on kirjallisuusmedia, jossa tarkastellaan kirjoja, kulttuuria ja kirjoittamista tuoreista ja kiinnostavista näkökulmista. Sivustoa ja podcastia luotsaavat toimittajat Anniina Nirhamo ja Ulla Lehtinen.

3 asiaa, jotka Virginia Woolfin Oma huone sai minut ymmärtämään naisten asemasta

Virginia Woolfin Oma huone on järisyttävän upea kirja, jonka äärellä lukija hahmottaa aivan uudella tavalla, mikä on ollut naisten asema kirjallisuuden henkilöhahmoina ja tekijöinä historian saatossa. 

Vihdoinkin minä tein sen! Nimittäin luin Virginia Woolfin Oma huoneen (1928), jonka mukaan podcastimmekin on nimetty. Ja huh, kun tämä kirja herätti ajatuksia!

Jokaista Woolfin esittämää ajatusta tekisi mieli hautoa tarkemmin myös kirjallisessa muodossa. En kuitenkaan nyt paneudu Woolfin teeseihin siitä, että kirjailija ei saisi ajatella sukupuolta kirjoittaessaan ja että taiteilijan mielen tulisi lähestyä sukupuolettomuutta tai että tunnekuohuissa kirjoittaessa ei synny todellista, taiteellisesti arvokasta proosaa. Kaikki kiinnostavia väitteitä, joita haluaisin pyöritellä ja pohdiskella, mutta joiden aika ei ole juuri nyt.

Sen sijaan haluan paneutua kolmeen näkökulmaan, jotka lävistävät Oma huoneen ja kulkevat punaisina ja mustina ja valkoisina lankoina läpi teoksen. Ne ovat raha, naisten yhteiskunnallinen asema ja kirjallista kenttää dominoineet miehet.

Naiset, jotka eivät ole asemansa takia voineet kirjoittaa

Oma huone on muodoltaan hämmentävä. Se on essee, joka kuitenkin lainaa proosan ja fiktion kerrontakeinoja. Woolf aloittaa kuvaamalla, miten esseen puhuja (joka jollain tavalla samaistuu Woolfiin, mutta jota hänen mukaansa voi yhtä hyvin kutsua jollakin toisella nimellä) törmää patriarkaattiin kirjaston ovilla: koska puhuja on nainen, häntä ei voida päästää sisään ilman collegen jäsenen seuraa tai suosituskirjettä.

Tästä alkaa yksi kirjan keskeisimmistä teemoista, joka tarkastelee naisten asemaa yhteiskunnassa kirjallisuuden tekijöinä ja kokijoina. Woolf piirtää esiin sen surullisen kuvan, miten kirjoittaviin naisiin on läpi vuosisatojen suhtauduttu yhteiskunnassa. Erityisesti hän pohtii, miten ennen 1700-lukua naistekijyys on ollut lähes olematonta, koska naiselta on kielletty kaikenlainen yhteiskunnallinen osallistuminen ja hänet on pakotettu miehen omaisuudeksi. Lisäksi yhteiskunnallisten asenteiden takia naiskirjailijuutta on karsastettu, ja maailma on nauranut naisille päin naamaa kysyen, mitä hyötyä siitä edes olisi, jos he kirjoittaisivat.

Woolf nostaa esimerkiksi Dorothy Osbornen, 1600-luvulla eläneen nuoren naisen, joka kirjoitti tulevalle puolisolleen taidokkaasti muotoiltuja kirjeitä, joiden lausetta Woolf ylistää. Eräässä kirjeessä Osborne toteaa, ettei koskaan olisi niin hupsu, että kirjoittaisi kirjan, kuten eräs hänen aikalaisnaisensa on mennyt tekemään.

Tämä kirvoittaa Woolfilta tuskaisen parahduksen: "– sellainenkin nainen, jolla on ilmeinen taipumus kirjoittamiseen on saanut itselleen uskoitelluksi, että kirjan kirjoittaminen olisi naurettavaa, vieläpä osoittaisi hänet seonneeksi –." (Oma huone, s. 86)

Kaikkinensa Woolfin kirjallisuushistoriallinen naisen aseman kuvaus on mullistava. Vaikka olen opiskellut kirjallisuutta yliopistossa, ei koskaan aiemmin kukaan ole punonut silmieni edessä samalla tavalla viiltävän terävästi sitä, miksi naiskirjailijoiden teoksia löytyy niin minimaalisesti kirjallisuuden kaanonista. Woolfia lukiessa on pakko myöntyä ajatukseen, että "naisen olisi ollut mahdotonta, täydellisen ja kertakaikkisen mahdotonta kirjoittaa Shakespearen draamoja Shakespearen aikana." (s. 64)

Miehet, jotka kirjoittavat naisista

Kirjan puhuja astelee Oma huoneessa kirjaston hyllyjen väliin tarkastelemaan, millaisia kirjoja naisista on kirjoitettu. Hän oivaltaa, että historian saatossa miehet ovat tuhlanneet valtavasti sivuja kuvaten naisten upeutta, viisautta ja ihanuutta. Woolf haastaa lukijansa näkemään asetelman ristiriitaisuuden: samanaikaisesti, kun naisen asema yhteiskunnassa on ollut olematon, miehet ovat tehneet hänestä runojen ja näytelmien ihmeellisen jumalattaren.

"Mielikuvituksessa nainen on ensiarvoisen tärkeä; käytännössä hän on täydellisen merkityksetön. Hän on läsnä runoudessa kannessa kanteen; hän on melkein poissaoleva historiassa. Hän vallitsee kuninkaiden ja valloittajien elämää kirjallisuudessa; tosiasiassa hän oli kenen tahansa pojan orja, jonka vanhemmat pakottivat sormuksen hänen sormeensa. Jotkut kirjallisuuden innoittuneimmista sanoista putoavat hänen huuliltaan; todellisessa elämässä hän osasi tuskin lukea, tuskin tavata, ja oli aviomiehensä omaisuutta." (Oma huone, s. 61)

Myöhemmin Woolf palaa kuvaamaan, millaista hallaa kirjallisuudelle on tehnyt, kun miehet ovat päässeet dominoimaan kirjallista kenttää. Hän pohtii sitä, kuinka sääli on ollut, että naiset on kirjallisuudessa läpi vuosisatojen kuvattu toisilleen mustasukkaisina ja toistensa kilpailijoina. Naisten välisestä ystävyydestä kertovaa kirjaa lukiessaan hän oivaltaa, että kautta aikojen naisten välisiä suhteita on kuvattu kirjallisuudessa yksinkertaistaen.

Tämä palautuu mielessäni Roxane Gayn Bad Feminist -kirjassa esittämään toteamukseen, että kulttuurinen myytti siitä, että kaikki naisten välinen ystävyys on eripuraista ja myrkyllistä, ainostaan hidastaa naisten menoa. En voi myöskään olla ajattelematta, että miesten kirjoittama kirjallisuus, joka on vahvistanut ajatusta siitä, että nainen on aina naiselle susi, on ollut taas yksi patriarkaatin keino painaa naisia alas ja estää näkemästä, että yhteistyöllä ja toisten kanssa liittoutumalla voitaisiin itse asiassa saada paljon enemmän aikaan. Onneksi tämä sitkeästi vuosisatoja elänyt harhakuva on jo pikkuhiljaa murtumassa.

Woolf kuitenkin jatkaa viiltävää pohdintaansa toteamalla: "– kaikki suuret naishahmot olivat paitsi kuvattuja toisen sukupuolen näkökulmasta myös nähtyjä vain suhteessa toiseen sukupuoleen –." (Oma huone, s. 110). Tästä päästään hulvattomaan ajatusleikkiin, jossa Woolf pohtii, millaista kirjallisuus olisi, jos koko kaanonin ajan miehet oltaisiin nähty vain suhteessa naisiin. Se tarkoittaisi sitä, että miehiä olisi kuvattu vain isinä tai naisten rakastajina, eikä suinkaan koskaan toistensa ystävinä tai missään ammatillisesti pätevässä roolissa.

No niinpä! On melkein surullista, että Woolfin on näin kouriintuntuvan vertauksen avulla osoitettava minulle se absurdius, joka naisten representaatioita miesten kirjoittamissa klassikoissa määrittää!

Oma huone, raha ja naiset

Woolfin teoksen tunnetuin väite liittyy rahaan. Jokainen kirjallisuuden kanssa vähääkään tekemisissä ollut ihminen tuntee Woolfin ajatuksen siitä, että naisella on oltava omaa rahaa ja oma huone, jotta hän voi kirjoittaa. Woolfin mukaan "älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. Runous riippuu älyllisestä vapaudesta." (Oma huone, s. 140)

Raha linkittyy myös naisten mahdollisuuksiin toimia itsenäisesti. Kirja kuvaa tilannetta, jossa naisen on ollut mahdollistaa omistaa omaisuutta vasta 48 vuoden ajan. Woolf pohtiikin, mitä kaikkea naisista olisi voinut tulla, mikäli naisten ei olisi tarvinnut luovuttaa jokaista penniään miehelleen ennen tätä. Olisivatko naiset kartuttaneet rikkauksia, joiden turvin olisi voitu tutkimusmatkailla ja kirjoittaa mestariteoksia, ja joilla olisi voitu perustaa oppilaitoksia myös naisille?

Woolf voihkaiseekin: "Mitä meidän äitimme oikein olivat tehneet, kun eivät olleet pystyneet jättämään meille rikkauksia?" (s. 33) Sitten hän päätyy surullisella tavalla toteamaan, että jos nainen synnyttää 13 lasta, hänellä ei ole liiemmin aikaa kerryttää omaisuutta. Hänellä ei ole mahdollisuutta luoda seuraavaa kirjallisuuden merkkiteosta eikä tehdä paljoa mitään muutakaan.

Kaikkinensa Oma huone on järisyttävän upea kirja. Siinä on myös joitakin väitteitä, jotka vaatisivat lisäpohdiskeluja, mutta kuvatessaan naisten asemaa kirjallisuudessa ja sen historiassa, teos on vertaansa vailla!

P. S. Kannattaa myös vilkaista Bibbidi Bobbidi Bookin Minnan kirjoittama arvio kirjasta!

Virginia Woolf: Oma huone

Ulla

Ei kommentteja

Copyright © Oma huoneCREATED BY ThemeShine