×

Oma huone on kirjallisuusmedia, jossa tarkastellaan kirjoja, kulttuuria ja kirjoittamista tuoreista ja kiinnostavista näkökulmista. Sivustoa ja podcastia luotsaavat toimittajat Anniina Nirhamo ja Ulla Lehtinen.

Bookstagramissa on tällä viikolla keskusteltu arvostelukappaleista, niiden merkitsemisestä ja siitä, miten ne toimivat. Kiitos @kirjatus-tilin Saralle, joka aloitti kiinnostavan keskustelun tägäämällä mukaan myös monen kustantamon! Mulle herää tästä aiheesta niin paljon ajatuksia, että Instagram ei nyt riitä!

Arvostelukappaleet saattavat herättää voimakkaita tunteita. Käsittääkseni esimerkiksi monella kirjabloggaajalla on linja kieltäytyä niistä kokonaan. Usein arvostelukappaleista postaaminen herättää kysymyksen siitä, onko arvio luotettava. Uskaltaako teoksesta kertoa mielipiteensä rehellisesti, kun sen on saanut ilmaiseksi? Arvostelukappaleista kieltäytyminen saatetaan siis pitää merkkinä rehellisyydestä, en ole myynyt sieluani markkinavoimille.

Keskustelu nivoutuu kiinnostavalla tavalla journalismin ja markkinoinnin rajankäyntiin ja siihen, miten ne sekoittuvat "uusien" julkaisualustojen myötä. Kun sekä perinteinen media että mainostajat toimivat samoilla alustoilla (kuten Instagramissa), ei ihmekään, että sisällön tavoitteet saattavat joskus olla sen katsojalle epäselvät. Lisäksi soppaan tulevat mukaan "vaikuttajat", jotka tekevät eri "tasoista" markkinointia eri yrityksille omissa kanavissaan.

Sen vuoksi on hyvä, että kaupallisen sisällön tuottamiseen ja merkitsemiseen tehdään yhteisiä pelisääntöjä. Kuluttaja-asiamiehen tuore ohje Vaikuttajamarkkinointi sosiaalisessa mediassa löytyy osoitteesta kkv.fi. Kaupallisen sisällönkin pitää olla uskottavaa, jotta se toimii. Hyvä vaikuttajamarkkinointi perustuukin brand matchiin: siihen, että sisällöntuottaja aidosti fanittaa tuotetta tai palvelua.

Onko arvostelukappaleiden vastaanottaminen kaupallista?

Suomalaisessa kirjasomekentässä kaupallisuudesta puhuminen tuntuu kuitenkin vähän hassulta. Kenellekään ei varmastikaan ole maksettu siitä, että hän kehuisi tiettyä kirjaa. Jotkin suomalaiset kustantamot ovat tehneet kaupallista yhteistyötä vaikuttajien kanssa, mutta toistaiseksi vähän. Esimerkkinä tästä Kalenterikarjun ja Miklun tekemä kampanja Otavan kanssa. Kaupallinen yhteistyö siis tarkoittaa, että siinä liikkuu rahaa.

Mutta kun arvostelukappaleista on kyse, on mielestämme mielekkäämpää lähestyä asiaa journalismin näkökulmasta. Arvostelukappaleita lähetetään ja on aina lähetetty perinteisen median edustajille: toimittajille ja toimituksiin. Samoin esimerkiksi naistenlehtiin lähetetään kosmetiikkaa, ruokaa ja milloin mitäkin. Olen itse toimittaja ja työskennellyt muun muassa naistenlehdessä.

Tuotteista ei velvoiteta kirjoittamaan eikä niitä velvoiteta kehumaan, se on ainoastaan tuotteen lähettäjän kaino toive. Toimittajalle tuotteiden esittely ja arvioiden kirjoittaminen on journalismia. Tuotteen lähettäjälle se on markkinointia siinä mielessä, että pyrkimyksenä on tietysti saada tuotteelle näkyvyyttä. Mainokset ovat asia erikseen.

Toki tässä käydään aina rajankäyntiä. Joidenkin mielestä esimerkiksi naistenlehtimaailma on liian kaupallinen. Samasta asiasta on kyse myös kirjamaailman arvostelukappaleet ja kaupallinen yhteistyö -keskustelussa.

Miten arvostelukappaleita saa?

Arvostelukappaleet ovat siis alunperin muun muassa lehdistölle tarkoitettuja ilmaiskappaleita, jotka lähetetään toimituksiin siksi, että toimittajat kirjoittaisivat niistä arvion, suosituksen, vinkkauksen tai muuta sellaista. Toimituksiin tulee kirjoja niin paljon, ettei niitä kaikkia välttämättä kukaan lue. Toimittajia ei ole velvoitettu lukemaan kirjoja tai kirjoittamaan niistä.

Perinteisen median lisäksi tavaroita lähetetään nykyään bloggaajille ja erinäisille somevaikuttajille. (Jatkossa: kirjabloggaajat.) Välillä kustantamot lähestyvät bloggaajaa ja kysyvät, saako lähettää kirjoja ja saako osoitteen laittaa talteen jatkoa varten. Tämän jälkeen kirjoja saattaa alkaa tulla yllätyksenä.
Välillä tuntuu hassulta, että yksityishenkilöille lähetetään tavaraa samassa määrin kuin toimituksiin. Kotonani ei ole erillistä kirjahuonetta eikä muutenkaan paljon tilaa. Sama (positiivinen) ongelma on esimerkiksi kauneusbloggaajilla. Kuulemani mukaan jotkut säilyttävät ilmaiseksi saamiaan tuotteita esimerkiksi saunassa, koska muualla tilaa ei ole. Arvostelukappaleiden saaminen suuressa määrin herättää ristiriitaisia tunteita, mutta samalla kirjojen saaminen on ihanaa.
Bloggaaja voi myös itse lähestyä kustantajaa ja pyytää arvostelukappaletta jostain tietystä kirjasta. En tiedä, millaiset kriteerit eri kustantamoilla on siihen, kenelle arvostelukappaleita lähetetään. En tiedä, kuinka usein kieltäydytään lähettämästä kirjaa tai arvostelukappalepyyntöihin jätetään vain vastaamatta. Minulle on joskus jätetty vastaamatta. Jonkinlainen peruste pyynnölle pitänee olla, esimerkiksi kirjablogi tai bookstagram. 

Seuraajamäärilläkään ei välttämättä ole suurta merkitystä. Nykyään puhutaan mikrovaikuttajista, joilla on pieni mutta sitoutunut yleisö. Mikrovaikuttajalla on makrovaltaa, sillä he vaikuttavat omien seuraajiensa mielipiteisiin samalla tavalla kuin ystävien mielipiteisiin. (Lähde.) Rohkeasti siis vain arvostelukappaleita pyytämään, ei siinä mitään menetäkään!

Arvostelukappaleet auttavat kirjablogin pyörittämisessä siinä mielessä, että minulla ei ainakaan ole varaa ostaa kaikkia kirjoja itselleni, mutta haluan osallistua kirjallisuuskeskusteluun ja ylläpitää sitä. Erityisesti podcastimme kohdalla pidän jonkin verran tärkeänä sitä, että käsittelyssä on ajankohtaisia kirjoja ja kirjailijoita. Käytän paljon kirjastoa, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa uutuuskirjojen varausjonot ovat tuhottoman pitkät.

Miten kirjat valikoituvat?

Toimittajat ovat sitoutuneet Journalistin ohjeisiin, jotka ovat ammattikunnan perusta. Journalismi perustuu muun muassa siihen, että sisältöä koskevat ratkaisut tehdään journalistisin perustein eikä päätösvaltaa voi luovuttaa toimituksen ulkopuolisille. Journalistilla on myös oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

"Journalistin perustein" kirjat siis valikoidaan esimerkiksi yleisen kiinnostavuuden ja ajankohtaisuuden perusteella. Journalistiset perusteet kattavat myös sen, että mitään yritystä ei pidä suosia. Kirjablogi on henkilökohtaisempi kanava kuin sanoma- tai aikakauslehti, jolloin valintaperusteet liittyvät enemmän bloggaajan omiin mieltymyksiin. Siinä journalistiset perusteet voisivat tarkoittaa juurikin riippumattomutta.

Kirjabloggaajien arvostelukappaleisiin liittyy samoja sääntöjä kuin toimittajienkin saamiin. Ennakkokappaleen mukana saattaa tulla ohjeistus siitä, milloin kirjan sisällöstä saa postata sosiaaliseen mediaan. Esimerkiksi Laura Lindstedtin uutuuskirja Ystäväni Natalian kyljessä tuli ohjeistus siitä, mitä saa julkaista ennen embargoa ja mitä vasta sen jälkeen. Tyypillisesti kirjan kansista saa ottaa kuvan, mutta esimerkiksi sisällöstä ei saa puhua ennen kirjan julkaisupäivää.
Postaan Instagramiin pääasioissa kirjoista, jotka olen lukenut. Luen sekä ilmaiseksi saamiani, itse ostamiani että kirjaston kirjoja. Välillä arvostelukappale saa kiinnostumaan kirjasta, johon ei muuten olisi tullut tartuttua. En kuitenkaan lue kaikkia minulle lähetettyjä kirjoja, ellen ole itse pyytänyt niitä. Laitan osan kirjoista suoraan kiertoon esimerkiksi ystäville. Silloin en myöskään postaa niistä bookstagramiin. 
Oma lukunsa on vielä se, kun työ ja vapaa-aika sekoittuvat. Olemme molemmat olleet siinä ihanassa tilanteessa, että olemme saaneet (Ulla edelleen) kirjoittaa kirjoista myös työksemme. Silloin samat, töiden kautta saadut kirjat saattavat näkyä bookstagramissa. Arvostelukappaleina työn tai somen kautta saadut, itse ostetut sekä kirjaston kirjat saattavat mennä iloisesti sekaisin.

Tällöinkin on tietysti läpinäkyvyyden kannalta parasta merkata Instagramissa, jos kirja on ilmaistuote. On kuitenkin hieman eri asia, lukeeko kirjan töiden vuoksi vai "somen vuoksi". Eli onko ilmaistuote lähetetty sinulle sen vuoksi, että olet somevaikuttaja vai sen vuoksi, mitä teet työksesi.

Toimittajien lisäksi ilmaiskappaleita saavat esimerkiksi kirjakauppojen edustajat. Jos kirjakaupassa työskentelevällä on bookstagram, nämä työn takia luetut kirjat varmaan usein päätyvät myös Instagramiin.

Onko se kaupallisuus sitten saatanasta?

Mediakentän jatkuva muutos tekee tästä kaikesta kiinnostavaa. Mediasisältöjä tehdään hyvin erilaisista lähtökohdista. Kaikki mediatoimijat eivät tietenkään sitoudu journalistin ohjeisiin eikä tietenkään kaikki mediasisältö ole journalistista. Se, mikä on journalismia, on niin laaja ja hankala kysymys, etten sitä nyt lähde tässä pohtimaan.

Arvostelukappaleita vastaanottaessa tulee joka tapauksessa eteen kysymys, pitääkö kirjabloggaaja itseään enemmän ns. journalistisena vai kaupallisena sisällöntuottajana. Ovatko nämä ristiriidassa? Voiko olla molempia?

Mielestäni niiden ei tarvitse olla ristiriidassa. Arvostelukappaleiden vastaanottaminen ja niistä kirjoittaminen ei ole välttämättä kaupallista, jos sisältöä koskeva päätösvalta on bloggaajalla itsellään (kuten sen pitäisi olla). Lisäksi kirjabloggaaja voi mielestäni tehdä myös kaupallista yhteistyötä siinä missä muistakin aiheista bloggaavat, eikä sen pitäisi olla mikään ongelma.

Myös perinteinen media (Yleä lukuunottamatta) rahoittaa toimintansa mainoksilla. Se on sen anstaintalogiikka, joka tosin on nyt kriisissä – minkäs muun kuin median murroksen takia. Totta kai on olemassa se riski, että mainostajalla on vaikutusta (journalistiseen) sisältöön. Kukapa haluaisi suututtaa mainostajat, jos se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi lehden rahoitus lakkaa..? Rajankäyntiä siis, jatkuvaa itsereflektointia ja oman toiminnan arviointia.
En pelkää suututtavani kustantamoja kriittisellä Instagram-arviolla. Enemmän mietin kirjailijaa, joka lukee omasta kirjastaan kirjoitetun postauksen. Siksi haluan muotoilla asiat rakentavasti, ja toki välillä mietin, mitä kehtaan sanoa. Suomessa piirit ovat kuitenkin todella pienet. Arvostelukappaleiden saaminen ei tähän vaikuta.

Summa summarum...

Arvostelukappaleiden vastaanottaminen ei velvoita mihinkään, jolloin se ei myöskään ole kaupallista. Siinä vaiheessa bloggaajan ja somettajan on kuitenkin hyvä tietää ero journalismin, markkinoinnin ja mainonnan välillä ja pohtia, mikä on oman tekemisen lähtökohta. Sen ei tulisi vaikuttaa arvioon, että tuote on saatu ilmaiseksi – ei kustantajienkaan mielestä.

Kaupallisissa yhteistöissä ei myöskään ole mielestäni mitään väärää ja niitäkin voi tehdä, kun ne merkitsee selvästi ja on aina läpinäkyvä kaikessa sisällöntuotannossaan. Kirjat eivät ole aiheena sen pyhempi kuin muutkaan, joiden ympärillä tehdään kaupallista yhteistyötä.

Koko keskustelu myös kertoo kiinnostavalla tavalla siitä, miten pysyvästi mediakenttä on muutoksessa. Käsitteet ja toimintatavat eivät ole vakiintuneet, vaan niitä rakennetaan ja muokataan koko ajan yhdessä. Somesisältöjä on yhtä monta tapaa tehdä kuin on tekijöitäkin ja ne ovat kaikki täysin ok.

Kuvien kirjat saatu arvostelukappaleina kustantajalta.
Nina Lykke kirjoittaa parasta tekstiä silloin, kun hän on pahalla päällä. Avioeroa kirjoissaan käsitellyttä kirjailijaa kiinnostaa keskiluokkaisen ihmisen eksistentiaalinen kriisi.

Nina Lykke elää kuherruskuukautta uuden ammattinsa kanssa. Hänen kolmas romaaninsa Ei, ei ja vielä kerran ei (suom. Sanna Manninen) on ollut jättimenestys niin Norjassa kuin Ruotsissakin, mikä on mahdollistanut päivätöistä jättäytymisen ja kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymisen. Lykke lopetti työnsä graafisena suunnittelijana pari vuotta sitten.

Lykke on käsitellyt teoksissaan usein avioeroa. Sekä hänen uusimmassa romaanissaan että tulevassa, Norjassa syksyllä ilmestyvässä romaanissa aiheena on pettäminen ja siitä seuraava ero.

"Keski-iässä eroaminen on suuri eksistentialinen kriisi. Se on dramaattista, kun juuri silloin pitäisi asettua aloilleen ja valmistautua vanhuuteen", Lykke kertoo. 

Väsymystä päätösten äärellä

Lykke itse on naimisissa toista kertaa, mutta hän sanoo, ettei kirjoita suoraan omista kokemuksistaan. Hän on ystävä entisen miehensä kanssa, josta erosi 2000-luvun alussa, ja he asuvat lähekkäin. Romaanit syntyvät kaikesta, mitä kirjailija havainnoi ympärillään. 

"Minua kiinnostaa se, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän menettää kaiken. Meillä Pohjoismaissa on asiat ulkoisesti niin hyvin", Lykke sanoo. 

"Elämme nykyään niin pitkään ja meillä on niin paljon vapautta ja mahdollisuuksia, joista valita. Se koskee kaikkea: mitä katsoisin Netflixistä, millaista maitoa juon, minkä merkin tamponeita ostan."

Valintojen viidakko on alkanut turhauttaa Lykkeäkin entistä enemmän. Päätöksiin liittyvä väsymys onkin napannut hänet kouriinsa.

"Minun täytyy rajoittaa valintojani tai muuten tulen hulluksi. Olen juuri peruuttanut kaikkien suoratoistopalveluideni tilaukset, niin Netflixin, HBO:n kuin Amazon Primenkin."

Nina pohtii, että hyvinvointi on totta kai hyvä asia, mutta ehkä emme pysty käsittelemään tätä kaikkea. Hän itse on esimerkiksi järjestellyt vaatekaappinsa niin, että hänellä on esillä vain kolmekymmentä vaatetta, koska hän väsyi tekemään päätöksiä vaatekaapin äärellä. 

Tapasimme Nina Lykken Gummeruksen järjestämällä aamiaisella 17.5.2019.

Nina Lykke on kiinnostunut ihmisistä, joilla on kaikki ulkoisesti hyvin

Kirjailijaa siis kiinnostavat erityisesti ihmiset, joilla on kaikki, mutta he eivät silti ole onnellisia. 

"Ei ole loogista olla masentunut, kun kaikki on hyvin. Vaikka voimme paremmin kuin koskaan, meillä on enemmän aikaa ja kaikkea kuin koskaan, silti haluamme aina enemmän. Kaikki ovat koko ajan stressaantuneita ja olemme unohtaneet, miten rentoutua."

Ninan ensimmäinen suomennettu romaani Ei, ei ja vielä kerran ei kertoo viisikymppisestä avioparista Ingridistä ja Janista sekä Janin viisitoista vuotta nuoremmasta kollegasta Hannesta. Ingrid on lopen kyllästynyt elämäänsä, työhönsä opettajana ja kotona asuviin aikuisiin poikiinsa. 

Jan saa yllättäen ylennyksen ja elää omaa keski-iän kriisiään. Hanne taas tuskastelee elämäänsä sotkusessa yksiössä, kun kaikki muut saavat lapsia. Jan ja Hanne ryhtyvät suhteeseen, mutta onko uudessa suhteessa asiat paremmin? 

Kirjoittaminen ei luista onnellisena

"Kaikki kirjani kolme päähenkilöä ovat minä. Heissä kaikissa on piirteitä minusta itsestäni ja myös ihmisistä, joita olen nähnyt ympärilläni."

Kirjan nimen synnystä Lykkellä on takataskussaan hauska anekdootti. 

"Annoin kirjalleni nimeksi Ei, ei ja vielä kerran ei, koska sillä tavalla olisin halunnut vastata kaikkeen, kun minulla oli vaihdevuodet!"

Romaani on tulvillaan hauskoja huomioita keskiluokkaisesta arjesta. Sen huumori on mustaa ja toisinaan absurdia. Lykken huumori syntyy negatiivisten tunteiden kautta. Hän kertoo, että kun hän on hyvällä tuulella, hän kirjoittaa hirveää tekstiä. 

"Mutta kun olen vihainen, teksti vain virtaa näppäimistöllä. Kirjoitan raivokkaasti ja lopulta oma tekstini alkaa naurattaa. Siitä huumorini syntyy."
Viime kesänä se tapahtui. Minä löysin vihdoin kirjan, jonka äärellä koin samanlaista puhdasta lukemisen riemua ja fantasiamaailmaan uppoamista kuin Harry Pottereiden äärellä. Tänä keväänä Morrigan Korpin seikkailut saivat jatkoa, kun sarjan toinen osa, Meinioseppä – Morriganin kutsumus ilmestyi.

”Tämä kirja on seuraava Harry Potter!” lehdet julistivat keväällä 2018. Kuinka olisin voinut olla kiinnostumatta australialaisen Jessica Townsendin Nevermoor – Morriganin koetukset -kirjasta? Vaikka julistukset saivat minut peilaamaan kirjaa jatkuvasti lapsuuteni yhteen merkittävimmistä lukukokemuksista, oli nopeasti selvää, että potentiaalia samanlaiseksi ilmiöksi tässäkin sarjassa on.

Tänä keväänä ilmestynyt sarjan toinen osa, Meinioseppä – Morriganin kutsumus (Otava 2019, suom. Jaana Kapari-Jatta) jatkaa Morriganin tarinaa. 12-vuotias Morrigan pääsee vihdoin aloittamaan koulutuksensa yhdessä Nevermoorin kaupungin salaperäisimmissä kouluissa.

Morriganin vuosikurssilaisten lukujärjestyksistä löytyy lohikäärmeellä ratsastusta, mesmerismin eli lumoamisen tunnistamista, keskustelun aloittamista kuolleiden kanssa, lohikäärmekieltä ja magnifikantin hoitoa, mutta Morrigan saa luvan osallistua ainoastaan loputtoman kuiville historian tunneille. Siellä hän saa professorinsa johdolla tutustua siihen, millaisiin kauheuksiin ja hirveyksiin meiniosepät ovat historian saatossa syyllistyneet. Sen sijaan kukaan ei suostu opettamaan hänelle, kuinka hän voisi itse käyttää mystisiä meiniosepän kykyjään.

Kirjassa peilaillaan klassiseen tapaan sitä, millaista vihaa ja raivoa erilaisuuden pelosta johtuva ulkopuolelle jättäminen voi saada aikaan. Teema on ehkä hieman kulunut, eikä kirja tuo käsittelyyn juurikaan mitään uutta. Toisaalta milloinpa ei olisi ajankohtaista muistuttaa siitä, että toisten sulkeminen ulkopuolelle aiheuttaa lähinnä kipua ja surua?

Ystävyyden kuvauksessa Townsend onnistuu jälleen kerran mainiosti. Tässä osassa Morriganin paras ystävä Pihlaja Swift tosin jää hieman paitsioon, ja kirja antaa enemmän tilaa Morriganin ja ensimmäisessä osassa esitellyn nyrpeän mesmeristi Sointu Mustapalon suhteen syventämiselle. Kun kaikki muut Morriganin vuosikurssilaiset kyräilevät Morrigania kulmiensa alta, Sointu ja Morrigan ajautuvat toistensa tueksi useaan otteeseen.

Meinioseppä – Morriganin kutsumus on maaginen lukukokemus

Meinioseppä – Morriganin kutsumus on vauhdikas fantasiaseikkailu, jossa käänne seuraa nopeasti toistaan. Ihanan taikakoulun kuvaamisen lisäksi kirjassa on myös harrypottermaiseen tapaan mysteerijuoni: Meineikkaan seuran lahjakkaita jäseniä alkaa katoilla ja Morriganin suojelija, Jupiter Pohjoinen, kutsutaan selvittämään, kuka katoamisten taustalla on. Morrigan ystävineen tosin pyöräyttää melkein kuin vahingossa omat tutkimuksensa käyntiin ja sotkeutuu Nevermoorin alamaailman kiemuroihin.

Sanottakoon vielä sekin, että vaikka kirjaa on usein verrattu Harry Pottereihin ja vaikka minäkin olen tässä tekstissä peilaillut lukukokemuksen maagisuutta Harry Pottereiden lukemiseen, kirja seisoo lopulta tukevasti omilla jaloillaan. Kirjan maailma on täynnä hurmaavia yksityiskohtia aina alkaen taianomaisesta Deukalion-hotellista, jossa Morrigan asuu, meitrolinjoista, joita pitkin Morrigan vuosikurssilaisineen kiitää oppilaitokseensa ja salaperäisistä kammotoreista, jotka ovat ehkä sittenkin vain taru, jolla isommat lapset pelottelevat nuorempiaan.

Kaikkinensa Jessica Townsendin Nevermoor-sarja on yksinkertaisesti parasta nuortenkirjallisuutta juuri nyt. Minkään muun kirjan äärellä en ole pitkään aikaan kokenut samanlaista pakonomaista tarvetta saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja minkälaisia käänteitä kirjailija on punonut tarinaan!

Kirja on saatu arvostelukappaleena töiden kautta. 

Jessica Townsend: Meinioseppä – Morriganin koetukset

Tulevana viikonloppuna Helsingissä juhlitaan taas käännöskirjallisuutta, kun Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleille saapuvat tämän hetken kiinnostavimpien käännöskirjojen kirjoittajat. Näiden neljän kirjailijan ajankohtaiset teokset on käännetty ensimmäistä kertaa suomeksi tänä keväänä. Suosittelemme!

Pascal Engman

Chileläis-ruotsalaisen Pascal Engmanin esioisromaani Patriootit ilmestyi suomeksi tammikuussa Pekka Marjamäen suomentamana. Ajankohtainen action-trilleri sijoittuu iltapäivälehden toimitukseen ja käsittelee maahanmuuttoa, sananvapautta ja viharikoksia.

Entisenä iltapäivälehden toimittajana Engman tuntee aiheensa ja teosta onkin kehuttu huolellisesta taustatyöstä. Romaani tuntuu lukijasta todella realistiselta – vähän liiankin. Suomalaisena toimittajana ei ole varsinaisesti mukavaa lukea kirjaa, jossa murhataan ruotsalaisia toimittajia.

Olen vasta kirjan alkupuolella ja olen lukenut tasan yhden Nora Robertsin kirjan, mutta Engmanin kirjoitustyylistä tulee jotenkin mieleen Nora Roberts... Kyseinen tyyli ei ole suosikkini. Uskoisin kuitenkin tarinan olevan hyvä, joten katsotaan!

Yhteiskunnalliset trillerit joka tapauksessa kiinnostaa. Patrioteeista on ilmeisesti suunnitteilla jo tv-sarja Hollywoodissa. Engmanin toinen trilleri Eldslandet ilmestyy suomeksi 2020.

Kim Thúy

Ru on Vietnamissa kymmenenvuotiaaksi kasvaneen, nykyisin Kanadassa elävän Kim Thúyn omaelämäkerrallinen, fragmentaarinen romaani. Thúyn lapsuudenperhe eli Vietnamissa ylemmän keskiluokan elämää, kunnes tuli kommunistinen vallankumous ja heistä tuli venepakolaisia.

Romaani on kaunis, lyyrinen ja välillä vähän yllättäväkin. Se kertoo pakolaisuudesta, maahanmuuttajuudesta, oman paikan ja identiteetin etsimisestä ja löytämisestä, kodista ja perheestä. Kirja on lyhyt mutta jää mieleen.

Nina Lykke

Norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei on kirjailijan ensimmäinen suomennettu romaani ja kaiken kaikkiaan kolmas romaani. Kirjan on suomentanut Sanna Manninen ja se on mustanpuhuva satiiri keski-ikäisestä keskiluokasta.

Opettajana työskentelevä Ingrid on lopen kyllästynyt elämäänsä, työhönsä, parikymppisten kotona asuvien poikiensa passaamiseen ja ylipäätään kaikkeen. Yllättäen ministeriön osastonjohtajaksi ylennetty Jan elää myös omanlaistaan keski-iän kriisiä.

Myös Hanne on tyytymätön elämäänsä sotkuisessa yksiössä ja haaveilee lapsista ja omakotitalosta. Jan ja Hanne ryhtyvät suhteeseen, mutta ovatko tässä suhteessa asiat sitten jotenkin paremmin? ⁣⠀
⁣⠀
Ingridin näkökulmasta kerrotut luvut olivat mielestäni kirjan osuvinta ja hauskinta antia, hänen arjesta tekemänsä huomiot ovat välillä melkein absurdeja ja silti hyvin todellisia. Jan on henkilöhahmona yksiulotteisempi ja oikeastaan aika tylsä. Hanne oli jotain siltä väliltä. ⁣⠀
⁣⠀
Kaiken kaikkiaan viihdyttävä teos etuoikeutettujen ihmisten yrityksestä tehdä elämästä merkityksellistä. Välillä nauratti ääneen.

Malin Lindroth

Palkitun ruotsalaiskirjailija Malin Lindrothin Vanhapiika  – Tahattomasti yksinäisen tarina ilmestyi toukokuussa Hannimari Heinon suomentamana. En ole vielä ehtinyt tätä lukea, mutta kiinnostaa todella paljon. Ruotsissa teos on herättänyt hurjasti keskustelua.

Vanhapiika on esseistinen teos tahattomasta yksinäisyydestä. Se kyseenalaistaa normit, joissa parisuhteessa eläminen on luonnonlaki ja vain yhdenlainen elämänkaari hyväksytty. Teosta on kuvattu muun muassa hyvin katkeraksi hyvältä kuulostaa!

Helsinki Lit Savoy-teatterissa 17.–18.5.2019.
Omassa pienessä kirjasomekuplassani Aino Vähäpesolan Onnenkissa on putkahdellut esiin muutaman päivän sisällä ainakin sata kertaa. Tuntuu, että kaikki lukevat tätä kirjaa juuri nyt – ja hyvä niin! Onnenkissa on yksinkertaisesti ihana! 

Aino Vähäpesolan kirjoittama Onnenkissa (Kosmos, 2019) on hurmaava ja herkkä yhdistelmä esseetä ja romaania. Se ei ole täysin mitään sellaista, mitä olisin aiemmin lukenut, ja se riemastuttaa minua suuresti.

Jokainen esseemäinen luku Vähäpesolan teoksessa on reflektoi Edith Södergraniin ja hänen runoihinsa. Vierge modernen äärellä päähenkilö peilailee omaa seksuaali-identiteettiään ja pohtii sukupuolirooleja, ja sitä, miten Södergranin sata vuotta sitten kirjoittamat säkeet tuntuvat yhä vieläkin feministiseltä utopialta.

Onnenkissa-runo kietoutuu kirjassa mielihyvän kokemuksiin, ex-poikaystävään ja seksiin. Maa jota ei ole -runo herättelee Vähäpesolan kirjan päähenkilön pohtimaan, millainen olisi täydellinen maailma, ja toisaalta mitkä kaikki maailmat eivät ole olemassa.

Kirjallisuuden opiskelija sisälläni hyrisee tällaisen kirjan äärellä. Miten ihanaa onkaan lukea samanaikaisesti feminististä tulkintaa Södergranin runoista, oppia lisää suuresti ihailemastani runoilijasta ja kurkistaa toisen ihmisen sanoihin, jotka piirtävät esiin uusia yhteyksiä asioiden välille.

Kahdeksaan lukuun mahtuu järisyttävän paljon oivaltavuutta. Se ei piilottele ainoastaan rakenteissa ja kirjan esittämissä ajatuksissa, vaan myös sanoissa ja lauseissa, jotka ovat äärimmäisen teräviä. Tuoreet kielikuvat tekevät minut samanaikaisesti kateelliseksi ja onnelliseksi. Esimerkiksi:

”Minä luen niitä runoja jotka resonoivat minussa, minä kirjoitan tutkielman niistä. Minä liotan irti paperista muutaman tarkkaan harkitun säkeen. Repäisen ne irti niiden synnyinpaikaltaan kuin kasvin ja juuririhmaston, istutan pistokkaan oman aikani multaan, omalle ikkunalaudalleni.” (s. 131)

Autofiktion painolasti ja potentiaali

Onnenkissan sivulla 115 yllätän itseni ajattelemasta: ”Kuinka rohkea tämän kirjan kirjoittaja onkaan! Minä en koskaan voisi kirjoittaa yhtä suorin sanoin omasta seksielämästäni tai parisuhteestani.”

En edes tiedä haluaisinko, mutta sillä ei ole edes väliä. Väliä on sillä, että Onnenkissan äärellä sorrun taas kerran amatöörimäiseen virheeseen, samaistamaan kirjoittajan ja kertojan, vaikka juuri tätä vastaan Vähäpesola kirjoittaa kirjassaan. Ihmetellen, miksi niin monet kirjallisuudentutkijat ovat samaistaneet Södergranin ja hänen runojensa minän, ja millaisia vinoumia ja vihrepäätelmiä se on saanut aikaiseksi.

"Södergranin kohdalla lukuisat tutkijat, erityisesti miehet (tosin suurin osa tutkijoista oli vielä muutama vuosikymmen sitten miehiä) olivat noin vain tulkinneet Södergranin runoja (keittiö-)psykologisten lasien läpi omaelämäkerrallisina. Perusteita tällaiseen ei juuri ollut. Ehkäpä runojen tunnustuksellisen oloinen minämuoto ja intiimit eroottiset kuvaukset olivat onnistuneet synnyttämään niin eläviä, väkeviä ja uskottavia runoja, että lukijat olivat halunneet uskoa niiden kumpuavan runoilijan elämästä." (s. 43)

Nolottaa oma kompurointini. En kuitenkaan haksahda aivan yhtä pahasti kuin menneiden vuosien Södergran-tutkijat. Kustantamon sivuilla kirjan nimittäin kerrotaan olevan autofiktiota. Liepeessä lukee, että Vähäpesola tekee gradua Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta samoin kuin kirjan päähenkilökin.

Rakastan ajatusta siitä, etten voi tietää, mitkä palaset kirjassa heijastuvat Vähäpesolan omaan elämään. Mikä ihana mysteeri, sama, joka kaikkeen kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyy. On mahdotonta tietää, kuinka paljon kirjailija on piilottanut itseään sivujen väliin. Ja samanaikaisesti: jokainen ajatus ja sana on lähtöisin kirjailijasta, joten kirjailija on sivuilla kokonaan.

Tällaisten kirjojen kohdalla minua jopa hieman ärsyttää, että muutkin ovat löytäneet saman kirjan. Haluaisin pitää tämän kirjan omana aarteenani, omana salaisuutenani. Ihan niin kuin jaettu kokemus voisi muka hälventää kirjan hienouden. Miten absurdi ajatus!

Yritän päästä tästä hulluudesta yli ja sanon: lukekaa tämä kirja. Tässä on äärettömän paljon hyvää ja kaunista.

Arvostelukappale saatu töiden kautta.


Aino Vähäpesolan Onnenkissa peilaa nykyaikaa Edith Södergranin runouteen feministisellä otteella

Kun pari vuotta sitten tein oman bookstagram-tilini ja sitä myötä aloin seurata myös muiden (kuin Ullan ja Minnan) tilejä, oli monta asiaa, joista olin aivan pihalla. Yksi niistä oli lukumaraton. Siis mikä?

Lukumaratoneja järjestetään usein erityisesti kirjablogien puolella, mutta myös Instagramissa. Usein lukumaratoneille kuuluu yhteisöllisyys, mutta sellaisen voi toki myös pitää ylhäisessä yksinäisyydessäänkin. (Esimerkiksi booktubessa suositut lukuvlogit kuvataan usein oman lukumaratonin aikana.)

Lukumaratonin idean voinee päätellä sen nimestä: tarkoituksena on pyhittää tietty aika lukemiselle ja lukea niin paljon kuin ehtii.

Lukumaratoneja on eri tyyppisiä

24 tunnin lukumaratonien ideana on lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii. Syömiset ja nukkumiset lasketaan mukaan aikaan. #25infive-maratonissa luetaan 25 tuntia viiden päivän aikana ja sen pienoisversiossa #8intwo luetaan kahdeksan tuntia kahden päivän aikana.

Jos lukumaraton kestää useamman päivän tai esimerkiksi viikon sen kummemmin määrittelemättä, on tarkoituksena lukea yksinkertaisesti niin paljon kuin ehtii. Usein tämä tarkoittaa sitä, että keskittyy arjen lomassa lukemiseen erityisen paljon.

Jälkimmäisen tyyppinen on myös Aami-lukumaraton, jonka järjestämme Aami-kollektiivimme eli Bibbidi bobbidi book -blogin Minnan ja Lauran kanssa. Aamin ensimmäinen lukumaraton alkaa helatorstaina 30.5. ja jatkuu neljän päivän ajan sunnuntaihin 2.6. asti.⁣

Miten maratonille osallistutaan?

Pääasia on lukea ja nauttia. Voit varata lukemiselle koko pitkän viikonlopun tai lukea niin paljon kuin ehdit arjen ja muiden puuhien lomassa. Voit lukea ihan mitä haluat: romaaneja, novelleja, runoja, tietoa... vaikka lehtiä tai akateemisia artikkeleita, jos siltä tuntuu (ne eivät kuitenkaan taida olla kovin yleisiä lukumaratoneilla).

Voit valmistautua suunnittelemalla etukäteen, mitä luet ja postaamalla siitä tägillä #aamilukumaraton. Voit kertoa maratonisi edistymisestä esimerkiksi jokaisen päivän päätteeksi samalla tägillä.

Voit laittaa tägin seurantaan Instagramissa ja seurata, mitä muut lukevat ja miten. Voit kommentoida, keskustella ja nauttia lukumaratonin fiiliksestä.

Maratonin loputtua voit tehdä koonnin koko maratonista. Tiedät tägin.

Maratoonaamisen iloa!

Kuvat: Minna/Bibbidi Bobbidi Book

Lue myös:
Bibbidi Bobbidi Book: 5 vinkkiä onnistuneeseen lukumaratoniin 
Päähenkilönä äiti, mitä tulee mieleen? Listasimme seitsemän kijaa, jotka eivät eivät ole ehkä mitään tyypillisimpiä äitikirjoja. Näissä kirjoissa äidit ovat muutakin kuin äitejä!

Äiti-ihminen päähenkilönä tuntuu harvinaiselta, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Äidit ovat kirjallisuudesta paljon poissa. He ovat joko kuolleet, lähteneet, kirjaimellisesti tai henkisesti eivät ole läsnä – tai heille ei vain ole roolia tarinassa. 

Oma lukunsa ovat vaikeat äitisuhteet, joita kuvataan usein tyttären näkökulmasta. Missä ovat tavalliset, erilaiset äidit, joiden äitiys vain on olematta teoksen pääaihe? 

Äitienpäivän kunniaksi ja 13. jaksomme teeman mukaisesti keräsimme lukemistamme teoksista 7 kirjaa, joissa on suuressa roolissa upea äiti.

Kuuntele myös Oma huone -podcastin 13. jakso: Miten äitiydestä pitäisi kirjoittaa?

Paula Nivukoski: Nopesti piirretyt pilvet

1920-luvun Pohjanmaalla Liisa toteuttaa isänsä kuolinvuoteella esittämää pyyntöä pitää kotitila omassa suvussa. Liisan mies Kalle lähtee leveämmän leivän perässä Amerikkaan ja Liisa jää. Pikkusisko lähtee itsenäiseksi naiseksi Vaasaan, äiti arvostelee ja kyläläiset puhuvat selän takana. Liisan vahvuus on siinä, että hän tekee niin kuin itse katsoo hyväksi ja seisoo sen takana. Taipuu, mutta ei murru, kuten kirjan liepeessäkin luvataan.

Eeva Rohas: Raivo

Tuuli oli älykkö, joka rakastui pahaan poikaan. He saivat tyttären, Lunan. Tarina alkaa siitä, kun Tuuli ja Luna jättävät alkoholisoituneen ja arvaamattoman Iljan. Tuuli on kääntäjä, jolta menee tärkeä työprojekti sivu suun. Uudessa kodissa Tuuli ja Luna nukkuvat patjoilla, kun eivät saa sänkyjä koottua. Raivossa äiti on masentunut, mutta joskus vahvuus on sitä, että lähtee.

Golzah Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Tämä teos menee myös sarjaan vaikea äiti-tytärsuhde, mutta tämä on yksi koskettavimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Viisikymppinen Nahid saa tietää, että hän kuolee syöpään. Nahid on paennut kolmekymmentä vuotta sitten Iranin islamilaista vallankumousta Ruotsiin. Hän luopui omasta elämästään, jotta hänen tyttärensä sai hyvän elämän. Nahid on yksinäinen, katkera, juureton ja kaipaa tytärtään, joka ei ole tarpeeksi läheinen. Tarina kerrotaan uskomattoman kauniisti.

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Itähelsinkiläiseen lähiöön sijoittuvassa tarinan päähenkilöitä ovat 15-vuotiaat Kiira ja Lenni. He eivät ole mitenkään vakiintunut pari, kun Kiira tulee raskaaksi, ja he päättävät pitää lapsen. Molemmilla on kotona vähän vaikeaa, ja muutenkin kaikki on vähän vaikeaa. Tämä epätavallinen rakkaustarina särkee sydämen.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Tässä romaanissa on useampia vahvoja äitejä, oikeastaan kaikki kirjan päähenkilöt voi laskea mukaan. Kirja on murhamysteeri, jonka henkilöitä ovat hyvämaineisen koulun pienten oppilaiden vanhemmat. Nuori yksinhuoltajaäiti Jane muuttaa alueelle, ja puuhakas Madeleine ottaa hänet siipiensä suojaan. Kolmas päähenkilö on heidän ystävänsä Celeste. Kaikilla on omat salaisuutensa, joita on vaikea avata spoilaamatta. 

Anna Gavalda: Lohduttaja

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen Charles, jonka elämä joutuu jonkinlaiseen kriisiin, kun hän saa tiedon lapsuudenystävänsä äidin kuolemasta. Matkalla kotiseudulle hän törmää Kateen, joka asuu suuressa talossa suuren puutarhan ja lapsilauman keskellä. Vahva äiti tässä on siis Kate, joka saa Charlesin muuttumaan työnarkomaanista yksinkertaisia asioita arvostavaksi ja levollisemmaksi mieheksi. Kate on välitön luonnonlapsi, joka elää omalla tavallaan.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo kahdesta vaimosta, Mariamista ja Lailasta. Heidän miehensä halveksii ja hakkaa vaimojaan. Kuten kustantajan sivuilla kuvataan: afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi – ja joka saa heidät yhä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta.

Missä teoksessa sinun mielestäsi on hieno äitihahmo?
Copyright © Oma huoneCREATED BY ThemeShine