×

Oma huone on kirjallisuusmedia, jossa tarkastellaan kirjoja, kulttuuria ja kirjoittamista tuoreista ja kiinnostavista näkökulmista. Sivustoa ja podcastia luotsaavat toimittajat Anniina Nirhamo ja Ulla Lehtinen.

Millaista on kasvaa alkoholistivanhemman varjossa? Miten olla äiti alle kouluikäiselle, kun tietää sairastavansa parantumatonta syöpää? Miten aloitella 17-vuotiaana uraa alalla, jolla nainen on kummajainen? Astrid Swanin Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä on koskettava kurkistus lahjakkaan taiteilijan elämään.

Kahdeksanvuotiaana kirjoitin paperinpalalle viestin ja vein sen kerrostalon ulko-ovien viereiselle ilmoitustaululle. Pyysin, että minut adoptoidaan kivaan perheeseen, josta voin joskus käydä tapaamassa vanhempiani. Halusin yhä syödä kasvisruokaa ja käydä samaa koulua, mutta halusin pois. Se ei ollut mikään vitsi. (s. 73)

Astrid Swan kasvaa perheessä, jossa isän alkoholismi heittää varjon kaiken ylle. Lapsesta asti hän kirjoittaa sanoja lauluihin ja haaveilee muusikon urasta. Pikku hiljaa nuoruusvuosien aikana hän onnistuu hivuttautumaan kohti Yhdysvaltojen kiertueita, levytyssopimuksia ja uraa laulajana, muusikkona ja säveltäjänä.

Muusikkopiireistä kuitenkin puuttuvat naiset. Swan kuvaa yksinäisyyttä, kun naisten välinen solidaarisuus uupuu vielä lähes kokonaan alalta. Itsepäisyyttä, jolla on pakko puskea eteenpäin, jos haluaa menestyä.

Edesmennyt isoisotäti Astrid loistaa kiintotähtenä. Kuka oli 1900-luvun alussa elänyt nainen, joka perusti pianokoulun Turkuun ja kiersi elämänkumppaninsa Kerttu Wanteen säestäjänä Amerikassa 1940- ja 1950-luvulla? Nykyisyys ja mennyt punoutuvat yhteen, nimi ja taiteilijuus yhdistää kaksi Astridia yli vuosikymmenten.

32-vuotiaana Swan saa rintasyöpädiagnoosin. Se muuttaa kaiken. Syntyy riipaisevan koskettava, ihmeellisen upea levy From the Bed and Beyond (2017). Vihdoin Swan päättää myös kirjoittaa kirjan, josta on haaveillut koko elämänsä. Kun syöpä uusiutuu ja paljastuu, että se on levinnyt kuolettavalla tavalla ympäri kehoa, kirja saa nimensä melkein kuin itsestään.

Astrid Swanin Viimeinen kirjani on enemmän kuin elämäkerta

Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä (Nemo 2019) tarkastelee taiteilijuutta, äitiyttä, rakkautta ja parantumatonta syöpää viiltävän älykkäästi. Kirjan sivuille kätkeytyy roppakaupalla kutkuttavia kirjallisuusviittauksia, jotka saavat kirjallisuutta rakastavan sydämeni pamppailemaan. Jotkin kirjan luvut muistuttavat teoreettisine pohdiskeluineen enemmän taide-esseetä tai filosofista esseetä kuin lukua elämäkerrassa.

Itse asiassa Viimeinen kirjani ei ole elämäkerta lainkaan, ei ainakaan Swanin oman määritelmän mukaan:

"Tämä ei ole elämäkerta, sillä en usko hetkeäkään lineaariseen representaatioon. En kirjallisena konventionakaan. En usko, että eläminen ja sen suhteet kieleen tai edes kirjallinen esitys elämisestä (tai kuolemisesta) kannattaa järjestää seuraamalla syntymäpäiviä tai ylipäänsä mitään janaa." (s. 161)

Olen samaa mieltä siitä, että kronologisuus on naiivi lähestymistapa elämään ja sen monimutkaiseen sotkuisuuteen. Vastustan ajatusta siitä, että kronologinen esitys elämästä voisi olla tyhjentävä. Se on kuitenkin mielestäni lukijaystävällinen tapa hahmottaa elämää, ja jännitteiden rakentaminen on huomattavasti helpompaa, kun elämästä kirjoittaa lineaarisesti.

Viimeinen kirjani etenee teemoittain. Luvut on järjestelty tarkastelemaan lapsuutta, taiteilijuutta, parisuhdetta, äitiyttä. Rakenne etäännyttää. Tämä ei ole tarina, jonka tragediaan voi upota ja joka viiltää auki surullaan kuten Paul Kalanithin Henkäys on ilmaa vain, jossa 36-vuotias neurokirurgi saa syöpädiagnoosin.

Kalanithin kirja itketti minua alusta loppuun asti. Swanin kirjan äärellä kyynelehdin myös (muun muassa heti omistuskirjoituksen kohdalla: Jonakin päivänä lapseni kirjoittaa kirjan. Sitä en lue, mutta se on lempikirjani), mutten muistuttanut lukiessani räkäistä vesiputousta. Viimeisessä kirjassani varsinainen syöpäkertomus alkaa vasta sivulsta 223, vaikka sairaus onkin heittänyt varjonsa kaiken sen ylle, mistä aikaisemmin on kerrottu.

Kirja antoi paljon, mutta jotakin jäi myös puuttumaan. Ehkä odotushorisonttini tälle kirjalle oli väärä. Yritin lukea tämän sairaskertomuksena ja elämäkertana. Tämä ei oikeastaan ollut kumpaakaan, vaan niin paljon monimutkaisempi ja oivaltavampi esitys, ettei sitä voi palauttaa täydellisesti kumpaankaan näistä.

P.S. Tästä kirjasta löytyy muuten se inhimillinen äitipuolikuvaus, jota kaipasimme Helmi Kekkosen kanssa äitiyttä käsittelevässä podcast-jaksossa!

Astrid Swan: Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä

Oma huone -podcastin 14. jaksossa puhumme prinsessoista niin kirjallisuudessa ja tosielämässäkin. Miksi prinsessatarinat kiinnostavat ihmisiä? Miten prinsessojen representaatio on muuttunut vuosien varrella? Entä mitä ajattelemme aikuisina lapsuutemme yhdestä suosikkisarjasta, Prinsessapäiväkirjoista?

Tänään ilmetyneessä podcast-jaksossa keskustelemme taas kahdestaan voimaantuneena siitä kaikesta hyvästä palautteesta, jota saimme jaksosta 12. Halusimme kokeilla, miltä tuntuu lukea aikuisena uudestaan lapsuutemme suosikkisarjaa, Meg Cabotin Prinsessapäiväkirjoja.

Jaksossa on siis luvassa paljon puhetta Prinsessapäväkirjoista. Mikä niissä on niin hienoa? Miksi me molemmat rakastimme lapsena tuota sarjaa? Mistä niissä on pohjimmiltaan kyse? Onko mitään hyötyä lukea aikuisena hirveän kriittisesti omia lapsuuden suosikkejaan? Ja miksi prinsessat eivät ole enää cool?
Passiivisuus liitetään usein prinsessoihin: he ovat niitä, jotka tulevat prinssien pelastamiksi. Vaikka nykyään on myös aktiivisia prinsessoja, jotka murtavat tätä roolia, prinsessahahmo palautuu monesti juuri passiivisuuteen. - Ulla
Keskustelemme myös tosielämän kuninkaallisista ja heidän kiehtovuudestaan. Mikä kuninkaallisissa oikein kiinnostaa? Haluavatko kaikki sisimmässään löytää pelastavan prinssinsä ja kohota ryysyistä rikkauksiin? Kerromme, mitä ajattelemme Meghan Marklesta ja miten toivomme, että hän mullistaisi brittihovin.

Arvaatko muuten, kumpi meistä halusi pienenä tulla prinsessaksi ja kumpi ei? Ja kumpi näytteli ala-asteella viekottelevaa prinsessaa koulun näytelmässä?
Kun naisesta sanotaan, että "se on vähän sellainen prinsessa", se kuvaa kaikkea sitä, mitä nainen ei saa olla. - Anniina
Ennen kaikkea puhumme siitä, miten kapea on prinsessan ja kaiken kaikkiaan naisen rooli. Pohdimme, miten lukemamme kirjallisuus vaikuttaa siihen, miten sosiaalistumme sukupuoleen. Entä miksi satujen prinssit vannovat ikuista rakkauttaan tuntematta prinsessaa ollenkaan ja pussailevat ilman lupaa?!

Kuuntele jakso Soundcloudista, iTunesista, Spotifysta tai Acastista!


Meg Cabot: Prinsessapäiväkirjat

Lisa-Brennan Jobsin Pikkusintti (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, WSOY 2019) kuvaa kasvamista kylmän ja epäjohdonmukaisesti käyttäytyvän isän varjossa – isän, joka sattui olemaan myös yksi maailman kuuluisimmista miehistä.

Olen havainnut itsessäni kasvavan kiinnostuksen elämäkertoihin, erityisesti naisten omaelämäkertoihin ja muistelmiin. Ennen joulua nautiskelin monen muun tapaan Michelle Obaman Minun tarinani -omaelämäkerrasta, tammikuussa Tara Westowerin Opintiellä-muistelmateoksesta ja viimeisimpänä Lisa Brennan-Jobsin muistelmista nimeltä Pikkusintti.

Kaikki ovat naisten elämäntarinoita, joissa on suuressa roolissa perhesuhteet sekä naiseksi kasvaminen. Siinä missä Michelle Obama eli rakastavassa ydinperheessä, Tara Westoverin perhe oli  kiihkouskovainen, vainoharhainen, äärimmäisen rajoittava ja väkivaltainen. Molemmat teokset kuitenkin kertovat oman tarinansa siitä, millaista on ollut olla tyttö ja nainen sekä siitä, millaista on etsiä omaa paikkaansa maailmassa. Loputtoman kiinnostava aihe!

"Ei tämä ole minun tyttäreni"

Lisa Brennan-Jobsin muistelmat keskittyvät pitkälti suhteeseen hänen isänsä, Steve Jobsin kanssa. Lisa eli varhaislapsuutensa kahdestaan äitinsä, Chrissann Brennanin kanssa, joka oli ammatiltaan kuvataiteilija ja kirjan perusteella hieman epätasapainoinen. Lisan vanhemmat olivat eläneet jonkinlaisessa on–off-suhteessa ja Steve kielsi todella pitkään, että Lisa oli hänen lapsensa.

Lisan ja yksinhuoltaja-taiteilijaäidin elämä oli taloudellisesti epävakaata. Lisan varhaislapsuudessa he muuttivat usein ja asuivat välillä kavereiden nurkissa. Äidin poikaystävät ja Lisan elämän isähahmot vaihtuivat tiuhaan. Steve antoi heille toisinaan rahaa, mutta pääosin hän oli Lisan avustamisen suhteen pihi, vaikka häneltä ei rahaa puuttunut. Steve kantoi tyttären kuvaa lompakossaan esitellen sitä muille:
Ei tämä ole minun tyttäreni, mutta koska hän on isätön, koetan helpottaa hänen elämäänsä.
Vähitellen Steve tuli mukaan Lisan elämään. Steve oli kuitenkin kylmä, epäjohdonmukainen ja suorastaan ilkeä isä. Lisa etsi koko elämänsä isänsä rakkautta ja hyväksyntää. Kun Steve meni naimisiin Laurene Powellin kanssa ja he saivat lapsen, Lisa toivoi, että hän olisi ollut tuo vauva, joka sai Steven ja Laurenen huomion ja rakkauden.

14-vuotiaana Lisa muutti isänsä ja Laurenen luo, kun riidat hänen äitinsä kanssa kävivät sietämättömiksi. Steve kuitenkin pakotti valitsemaan joko hänet tai äidin: Lisa ei saanut tavata äitiään puoleen vuoteen. Noihin aikoihin Lisan nimeen myös lisättiin Jobs – isän ehdotuksesta.

"Olemme vain kylmiä ihmisiä"

Steve samaan aikaan vaati Lisaa omistautumaan perheelle, mutta kuitenkaan Lisa ei ollut täysvaltainen perheenjäsen, vaan enemmänkin kuin aupair, joka vahti perheen taaperoa aina kun aikuiset halusivat. Kun valokuvaaja tuli kuvaamaan perhettä, Lisa jätettiin kuvista pois. Kun Lisan huoneen lämmitys meni rikki, Steve ei suostunut korjauttamaan sitä. Jos hänellä oli koulun jälkeen harrastuksia, hän ei saanut kyytiä kotiin.

Terapeutille Lisa kertoi toivovansa, että Steve ja Laurene tulisivat edes joskus toivottamaan hänelle hyvää yötä. Kerran isä ja äitipuoli tulivat Lisan kanssa mukaan terapiaan ja aiheesta keskusteltiin. Laurene totesi: Olemme vain kylmiä ihmisiä. Lisan ja isän suhdetta kuvaa myös tämä Steven yhtäkkinen kommentti tyttärelleen:
Juttu on niin, Lis, hän sanoi verkkaisesti äänellä, josta tiesin hänen kohta päästävän suustaan jotain nasevaa ja mahdollisesti hyvin ilkeää. Sinulla ei ole yhtään hyödyllisiä taitoja. Ei ainuttakaan.
Samaan aikaan Lisa kuitenkin ihaili isäänsä ja halusi tämän huomiota enemmän kuin mitään. Steve Jobs kuoli vuonna 2011 ja ennen kuolemaansa hän yritti lähentyä esikoisensa kanssa. Kirjan loppu onkin yllättävän koskettava – ainakin minä perus itkupillinä nyyhkin tälle sydäntäsärkevälle isä-tytärsuhteelle.

Koskettavaksi sitä ei tee ainoastaan tarina, vaan teos on myös kirjoitettu kauniisti, kiinnostavasti ja kaunokirjallisesti ansiokkaasti. Lisa Brennan-Jobs työskentelee nykyisin toimittajana ja kirjailijana.

Missä määrin tositarinat ovat totta?

Tositarinat siis kiinnostavat nyt ihan hirveästi. Omaelämäkerrat, muistelmat ja autofiktio ovat todella pinnalla. Niissä on kiinnostavaa se, mikä kaikki on "totta", miten tarkka ihmisen muisti voi olla, missä kohdin se värittyy tai vääristyy. Pikkusintin kohdallakin on keskusteltu siitä, miten Lisa voi muistaa niin tarkkaan varhaislapsuudessaan tapahtuneita asioita ja keskusteluita (ainakin Lukuvika-podastissa ja MeNaisissa).

Laureen Powell ja Steve Jobsin sisko Mona Simpson ovat sanoutuneet irti Pikkusintin tarinasta: Lisa is part of our family, so it was with sadness that we read her book, which differs dramatically from our memories of those times. The portrayal of Steve is not the husband and father we knew," he ovat kirjoittaneet antamassaan lausunnossa. (Lähde.)

Lisan äiti Chrisann sen sijaan on kommentoinut kirjaa todenmukaiseksi: She didn't go into how bad it really was, if you can believe that. (Lähde.)

Lue myös

I am the night & Mrs Wilson: Kaksi hyytävintä tositapahtumiin perustuvaa tv-draamaa juuri nyt
Aino Vähäpesolan Onnenkissa peilaa nykyaikaa Edith Södergranin runouteen feministisellä otteella
Instagramin kirjayhteisössä on käyty tällä viikolla vilkasta keskustelua arvostelukappaleista ja siitä, miten ne ja muut yrityksiltä ilmaiseksi saadut hyödykkeet pitäisi merkitä Instagram-kuviin. Päätin koostaa pienen oppaan mainonnan ja markkinoinnin etiikasta bookstagrammaajille. 

Miten arvostelukappaleet pitäisi merkitä bookstagram-kuviin? Asian pohdiskelu pyörähti käyntiin alkuviikosta, kun @kirjatus-tilin Sara esitti toivomuksen, että kirjainstaajat muistaisivat kertoa läpinäkyvämmin, mitkä Instagram-kuvissa näkyvistä kirjoista on saatu kustantajalta ilmaiseksi. Anniina jatkoi keskustelua omalta osaltaan pohtimalla, ovatko arvostelukappaleet epäilyttäviä ja voiko niistä kirjoittaa yhtä rehellisiä arvioita kuin itse ostetuista tai kirjastosta lainatuista kirjoista.

Keskustelu on ollut kaikin puolin terävää ja kaivattua, mutta osittain rivien väleistä on paistanut epätietoisuus siitä, miten arvostelukappaleet ja muut yrityksiltä ilmaiseksi saadut tuotteet pitäisi merkittävä kuviin. Onneksi tämän asian suhteen ei tarvitse lähteä mutuilemaan, sillä Kilpailu- ja kuluttajavirasto eli KKV on tehnyt uuden linjauksen vaikuttajamarkkinoinnista sosiaalisessa mediassa tänä keväänä.

Nämä KKV:n ohjeet sitovat myös bookstagrammaajia, jotka saavat ennakko- tai arvostelukappaleita tai muita hyödykkeitä ilmaiseksi kustantamoilta tai muilta yrityksiltä. Myös kaupallisten yhteistöiden merkitsemisessä kannattaa olla tarkkana. Poimi alta talteen vinkit läpinäkyvään vaikuttamiseen bookstagramissa!

miten bookstagram-kuviin merkitään arvostelukappaleet ja kaupallinen yhteistyö?

Miten bookstagram-kuvaan merkitään arvostelukappaleet ja muut saadut tuotteet? 

Kilpailu- ja kuluttajavirasto linjaa, että yritykset lähettävät sosiaalisen median vaikuttajille ilmaiseksi asioita tavoitteenaan saada tuotteilleen näkyvyyttä. Ilmaistuotteet ovat osa yrityksen markkinointia, ja koska kuluttajalla on oikeus tietää, milloin häneen yritetään vaikuttaa kaupallisesti, myös kustantamoilta saadut kirjat on merkittävä bookstagram-kuviin selkeästi. Pelkkä merkintä "kiitos kirjasta, kustantamo X" -merkintä ei riitä kertomaan tarpeeksi läpinäkyvästi, että tuote on saatu ilmaiseksi kustantajalta.

KKV:n mukaan riittää, että ensimmäisessä kuvassa, jossa arvostelu- tai ennakkokappale esiintyy, kerrotaan, että se on saatu ilmaiseksi kustantajalta. Myös julkaisussa, jossa käsitellään pääasiassa saatua kirjaa, olisi hyvä kertoa, että se on arvostelukappale. Esimerkiksi arvostelukappaleesta kirjoitetussa kirja-arviossa olisi hyvä aina kertoa, että kyse on saadusta kirjasta.

Suositus on, että heti julkaisun alussa kerrottaisiin, että kyse on arvostelukappaleesta. KKV kehottaa myös kertomaan aina, jos tuote on saatu pyytämättä. Siis mikäli kustantaja lähettää arvostelukappaleen ilman, että vaikuttaja on sitä erikseen pyytänyt, se tulisi aina mainita selkeästi.

Moni bookstagrammaaja pääsee käsiksi arvostelukappaleisiin töiden kautta. Niin toimituksissa, kirjakaupoissa kuin kirjastoissakin työskentelevät saattavat saada arvostelukappaleita ammatillisista syistä. Itse olen ottanut tavaksi kirjoittaa julkaisuihin, joissa esiintyy töistä saatuja kirjoja "arvostelukappale saatu töiden kautta". KKV:n ohjeistuksessa kehotetaan kertomaan, mikäli tuote on saatu ilmaiseksi nimenomaan Instagramin tai blogin kautta, joten myös töiden kautta ilmaiseksi saadut tuotteet on varmasti läpinäkyvyyden vuoksi hyvä sanoittaa. 

Samat eettiset periaatteet pätevät myös Instagram Storyjen puolella. KKV ohjeistaa, että heti ensimmäisessä kuvassa, jossa yritykseltä saatu tuote näkyy, pitäisi mainita sen olevan ilmaiseksi saatu. Merkinnän täytyy erottua värin ja fontin koon puolesta tarpeeksi hyvin taustasta. 

Miten kaupallinen yhteistyö merkitään Instagram-kuviin? 

Kaupallinen yhteistyö tarkoittaa sitä, että vaikuttaja saa yritykseltä rahapalkkion tai esimerkiksi alennuksia arvokkaista tuotteista vastineeksi somenäkyvyydestä. Sisältöyhteistyöt vaikuttajien kanssa ovat kasvava trendi markkinoinnin saralla, ja vaikka niitä on toistaiseksi näkynyt aika vähän kotimaisen bookstagramin puolella, ne todennäköisesti saapuvat sinne aivan pian. 

Kaupallinen yhteistyö merkitään KKV:n ohjeistuksen mukaan heti Instagram-postauksen alkuun. Englanniksi kirjoitetaan tyypillisesti "ad", suomeksi voi käyttää joko käsitettä "mainos" tai "kaupallinen yhteistyö". Heti samaan syssyyn mainitaan, kenen tuotteita tai palveluita mainostetaan. Esimerkiksi "mainos yrityksen X kanssa" on hyvä muotoilu.

Instagram on avannut myös osalle käyttäjistä pääsyn työkaluun, jolla voi merkitä toisia Instagram-tilejä kaupallisiksi yhteistyökumppaneiksi. Mikäli tämä työkalu on avoinna, KKV suosittelee vaikuttajia käyttämään sitä.

Myös Instagram Storyissa on merkittävä kaupalliset yhteistyöt selkeästi. Osa tileistä voi merkitä mainoksen Instagramin omalla työkalulla. Ne, joilla työkalu ei ole vielä käytössä, merkitsevät yhteistyön kirjoittamalla kuvaan mainos tai kaupallinen yhteistyö. Myös Storyissa on muistettava mainita, kenen kanssa yhteistyötä tehdään. 

miten merkitä arvostelukappaleet ja kaupallinen yhteystyö bookstagramissa

Miten merkitään kustantajalta, yritykseltä tai muulta toimijalta saadut elämykset tai tapahtumaliput? 

Toisinaan kustantaja saattaa kutsua somevaikuttajan aamiaiselle kirjailijan kanssa tai iltatapahtumaan kuulemaan sesongin uutuuskirjoista. Näissä tapahtumissa on usein ruoka- ja toisinaan myös viinitarjoilu. Kirjamessuliputkin somevaikuttaja saattaa saada ilmaiseksi. Miten tällaiset periaatteessa rahan arvoiset hyödykkeet pitäisi merkitä sosiaalisessa mediassa, mikäli tapahtumista julkaisee materiaalia? 

Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeistuksessa ei eritellä kovin selkeästi, miten tällaiset ilmaiseksi saadut elämykset pitäisi merkitä. Lähtökohtaisesti niitäkin voisi kuitenkin pitää ilmaistuotteina, joihin pätee samanlaiset merkitsemiskäytännöt kuin arvostelukappaleisiin ja muihin yrityksiltä ilmaiseksi saatuihin tuotteisiin.

Selkeintä olisikin varmasti kertoa avoimesti, että tilaisuuteen osallistumisesta ei ole joutunut maksamaan, vaan siihen on saanut kutsun. Tieto olisi hyvä kertoa heti kuvatekstin alussa tai ensimmäisessä Instagram Storyn kuvassa, jossa tapatumaa käsitellään.

Kuvissa näkyvät kirjat on saatu ennakkokappaleina Gummerukselta. 
Bookstagramissa on tällä viikolla keskusteltu arvostelukappaleista, niiden merkitsemisestä ja siitä, miten ne toimivat. Kiitos @kirjatus-tilin Saralle, joka aloitti kiinnostavan keskustelun tägäämällä mukaan myös monen kustantamon! Mulle herää tästä aiheesta niin paljon ajatuksia, että Instagram ei nyt riitä!

Arvostelukappaleet saattavat herättää voimakkaita tunteita. Käsittääkseni esimerkiksi monella kirjabloggaajalla on linja kieltäytyä niistä kokonaan. Usein arvostelukappaleista postaaminen herättää kysymyksen siitä, onko arvio luotettava. Uskaltaako teoksesta kertoa mielipiteensä rehellisesti, kun sen on saanut ilmaiseksi? Arvostelukappaleista kieltäytyminen saatetaan siis pitää merkkinä rehellisyydestä, en ole myynyt sieluani markkinavoimille.

Keskustelu nivoutuu kiinnostavalla tavalla journalismin ja markkinoinnin rajankäyntiin ja siihen, miten ne sekoittuvat "uusien" julkaisualustojen myötä. Kun sekä perinteinen media että mainostajat toimivat samoilla alustoilla (kuten Instagramissa), ei ihmekään, että sisällön tavoitteet saattavat joskus olla sen katsojalle epäselvät. Lisäksi soppaan tulevat mukaan "vaikuttajat", jotka tekevät eri "tasoista" markkinointia eri yrityksille omissa kanavissaan.

Sen vuoksi on hyvä, että kaupallisen sisällön tuottamiseen ja merkitsemiseen tehdään yhteisiä pelisääntöjä. Kuluttaja-asiamiehen tuore ohje Vaikuttajamarkkinointi sosiaalisessa mediassa löytyy osoitteesta kkv.fi. Kaupallisen sisällönkin pitää olla uskottavaa, jotta se toimii. Hyvä vaikuttajamarkkinointi perustuukin brand matchiin: siihen, että sisällöntuottaja aidosti fanittaa tuotetta tai palvelua.

Onko arvostelukappaleiden vastaanottaminen kaupallista?

Suomalaisessa kirjasomekentässä kaupallisuudesta puhuminen tuntuu kuitenkin vähän hassulta. Kenellekään ei varmastikaan ole maksettu siitä, että hän kehuisi tiettyä kirjaa. Jotkin suomalaiset kustantamot ovat tehneet kaupallista yhteistyötä vaikuttajien kanssa, mutta toistaiseksi vähän. Esimerkkinä tästä Kalenterikarjun ja Miklun tekemä kampanja Otavan kanssa. Kaupallinen yhteistyö siis tarkoittaa, että siinä liikkuu rahaa.

Mutta kun arvostelukappaleista on kyse, on mielestämme mielekkäämpää lähestyä asiaa journalismin näkökulmasta. Arvostelukappaleita lähetetään ja on aina lähetetty perinteisen median edustajille: toimittajille ja toimituksiin. Samoin esimerkiksi naistenlehtiin lähetetään kosmetiikkaa, ruokaa ja milloin mitäkin. Olen itse toimittaja ja työskennellyt muun muassa naistenlehdessä.

Tuotteista ei velvoiteta kirjoittamaan eikä niitä velvoiteta kehumaan, se on ainoastaan tuotteen lähettäjän kaino toive. Toimittajalle tuotteiden esittely ja arvioiden kirjoittaminen on journalismia. Tuotteen lähettäjälle se on markkinointia siinä mielessä, että pyrkimyksenä on tietysti saada tuotteelle näkyvyyttä. Mainokset ovat asia erikseen.

Toki tässä käydään aina rajankäyntiä. Joidenkin mielestä esimerkiksi naistenlehtimaailma on liian kaupallinen. Samasta asiasta on kyse myös kirjamaailman arvostelukappaleet ja kaupallinen yhteistyö -keskustelussa.

Miten arvostelukappaleita saa?

Arvostelukappaleet ovat siis alunperin muun muassa lehdistölle tarkoitettuja ilmaiskappaleita, jotka lähetetään toimituksiin siksi, että toimittajat kirjoittaisivat niistä arvion, suosituksen, vinkkauksen tai muuta sellaista. Toimituksiin tulee kirjoja niin paljon, ettei niitä kaikkia välttämättä kukaan lue. Toimittajia ei ole velvoitettu lukemaan kirjoja tai kirjoittamaan niistä.

Perinteisen median lisäksi tavaroita lähetetään nykyään bloggaajille ja erinäisille somevaikuttajille. (Jatkossa: kirjabloggaajat.) Välillä kustantamot lähestyvät bloggaajaa ja kysyvät, saako lähettää kirjoja ja saako osoitteen laittaa talteen jatkoa varten. Tämän jälkeen kirjoja saattaa alkaa tulla yllätyksenä.
Välillä tuntuu hassulta, että yksityishenkilöille lähetetään tavaraa samassa määrin kuin toimituksiin. Kotonani ei ole erillistä kirjahuonetta eikä muutenkaan paljon tilaa. Sama (positiivinen) ongelma on esimerkiksi kauneusbloggaajilla. Kuulemani mukaan jotkut säilyttävät ilmaiseksi saamiaan tuotteita esimerkiksi saunassa, koska muualla tilaa ei ole. Arvostelukappaleiden saaminen suuressa määrin herättää ristiriitaisia tunteita, mutta samalla kirjojen saaminen on ihanaa.
Bloggaaja voi myös itse lähestyä kustantajaa ja pyytää arvostelukappaletta jostain tietystä kirjasta. En tiedä, millaiset kriteerit eri kustantamoilla on siihen, kenelle arvostelukappaleita lähetetään. En tiedä, kuinka usein kieltäydytään lähettämästä kirjaa tai arvostelukappalepyyntöihin jätetään vain vastaamatta. Minulle on joskus jätetty vastaamatta. Jonkinlainen peruste pyynnölle pitänee olla, esimerkiksi kirjablogi tai bookstagram. 

Seuraajamäärilläkään ei välttämättä ole suurta merkitystä. Nykyään puhutaan mikrovaikuttajista, joilla on pieni mutta sitoutunut yleisö. Mikrovaikuttajalla on makrovaltaa, sillä he vaikuttavat omien seuraajiensa mielipiteisiin samalla tavalla kuin ystävien mielipiteisiin. (Lähde.) Rohkeasti siis vain arvostelukappaleita pyytämään, ei siinä mitään menetäkään!

Arvostelukappaleet auttavat kirjablogin pyörittämisessä siinä mielessä, että minulla ei ainakaan ole varaa ostaa kaikkia kirjoja itselleni, mutta haluan osallistua kirjallisuuskeskusteluun ja ylläpitää sitä. Erityisesti podcastimme kohdalla pidän jonkin verran tärkeänä sitä, että käsittelyssä on ajankohtaisia kirjoja ja kirjailijoita. Käytän paljon kirjastoa, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa uutuuskirjojen varausjonot ovat tuhottoman pitkät.

Miten kirjat valikoituvat?

Toimittajat ovat sitoutuneet Journalistin ohjeisiin, jotka ovat ammattikunnan perusta. Journalismi perustuu muun muassa siihen, että sisältöä koskevat ratkaisut tehdään journalistisin perustein eikä päätösvaltaa voi luovuttaa toimituksen ulkopuolisille. Journalistilla on myös oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

"Journalistin perustein" kirjat siis valikoidaan esimerkiksi yleisen kiinnostavuuden ja ajankohtaisuuden perusteella. Journalistiset perusteet kattavat myös sen, että mitään yritystä ei pidä suosia. Kirjablogi on henkilökohtaisempi kanava kuin sanoma- tai aikakauslehti, jolloin valintaperusteet liittyvät enemmän bloggaajan omiin mieltymyksiin. Siinä journalistiset perusteet voisivat tarkoittaa juurikin riippumattomutta.

Kirjabloggaajien arvostelukappaleisiin liittyy samoja sääntöjä kuin toimittajienkin saamiin. Ennakkokappaleen mukana saattaa tulla ohjeistus siitä, milloin kirjan sisällöstä saa postata sosiaaliseen mediaan. Esimerkiksi Laura Lindstedtin uutuuskirja Ystäväni Natalian kyljessä tuli ohjeistus siitä, mitä saa julkaista ennen embargoa ja mitä vasta sen jälkeen. Tyypillisesti kirjan kansista saa ottaa kuvan, mutta esimerkiksi sisällöstä ei saa puhua ennen kirjan julkaisupäivää.
Postaan Instagramiin pääasioissa kirjoista, jotka olen lukenut. Luen sekä ilmaiseksi saamiani, itse ostamiani että kirjaston kirjoja. Välillä arvostelukappale saa kiinnostumaan kirjasta, johon ei muuten olisi tullut tartuttua. En kuitenkaan lue kaikkia minulle lähetettyjä kirjoja, ellen ole itse pyytänyt niitä. Laitan osan kirjoista suoraan kiertoon esimerkiksi ystäville. Silloin en myöskään postaa niistä bookstagramiin. 
Oma lukunsa on vielä se, kun työ ja vapaa-aika sekoittuvat. Olemme molemmat olleet siinä ihanassa tilanteessa, että olemme saaneet (Ulla edelleen) kirjoittaa kirjoista myös työksemme. Silloin samat, töiden kautta saadut kirjat saattavat näkyä bookstagramissa. Arvostelukappaleina työn tai somen kautta saadut, itse ostetut sekä kirjaston kirjat saattavat mennä iloisesti sekaisin.

Tällöinkin on tietysti läpinäkyvyyden kannalta parasta merkata Instagramissa, jos kirja on ilmaistuote. On kuitenkin hieman eri asia, lukeeko kirjan töiden vuoksi vai "somen vuoksi". Eli onko ilmaistuote lähetetty sinulle sen vuoksi, että olet somevaikuttaja vai sen vuoksi, mitä teet työksesi.

Toimittajien lisäksi ilmaiskappaleita saavat esimerkiksi kirjakauppojen edustajat. Jos kirjakaupassa työskentelevällä on bookstagram, nämä työn takia luetut kirjat varmaan usein päätyvät myös Instagramiin.

Onko se kaupallisuus sitten saatanasta?

Mediakentän jatkuva muutos tekee tästä kaikesta kiinnostavaa. Mediasisältöjä tehdään hyvin erilaisista lähtökohdista. Kaikki mediatoimijat eivät tietenkään sitoudu journalistin ohjeisiin eikä tietenkään kaikki mediasisältö ole journalistista. Se, mikä on journalismia, on niin laaja ja hankala kysymys, etten sitä nyt lähde tässä pohtimaan.

Arvostelukappaleita vastaanottaessa tulee joka tapauksessa eteen kysymys, pitääkö kirjabloggaaja itseään enemmän ns. journalistisena vai kaupallisena sisällöntuottajana. Ovatko nämä ristiriidassa? Voiko olla molempia?

Mielestäni niiden ei tarvitse olla ristiriidassa. Arvostelukappaleiden vastaanottaminen ja niistä kirjoittaminen ei ole välttämättä kaupallista, jos sisältöä koskeva päätösvalta on bloggaajalla itsellään (kuten sen pitäisi olla). Lisäksi kirjabloggaaja voi mielestäni tehdä myös kaupallista yhteistyötä siinä missä muistakin aiheista bloggaavat, eikä sen pitäisi olla mikään ongelma.

Myös perinteinen media (Yleä lukuunottamatta) rahoittaa toimintansa mainoksilla. Se on sen anstaintalogiikka, joka tosin on nyt kriisissä – minkäs muun kuin median murroksen takia. Totta kai on olemassa se riski, että mainostajalla on vaikutusta (journalistiseen) sisältöön. Kukapa haluaisi suututtaa mainostajat, jos se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi lehden rahoitus lakkaa..? Rajankäyntiä siis, jatkuvaa itsereflektointia ja oman toiminnan arviointia.
En pelkää suututtavani kustantamoja kriittisellä Instagram-arviolla. Enemmän mietin kirjailijaa, joka lukee omasta kirjastaan kirjoitetun postauksen. Siksi haluan muotoilla asiat rakentavasti, ja toki välillä mietin, mitä kehtaan sanoa. Suomessa piirit ovat kuitenkin todella pienet. Arvostelukappaleiden saaminen ei tähän vaikuta.

Summa summarum...

Arvostelukappaleiden vastaanottaminen ei velvoita mihinkään, jolloin se ei myöskään ole kaupallista. Siinä vaiheessa bloggaajan ja somettajan on kuitenkin hyvä tietää ero journalismin, markkinoinnin ja mainonnan välillä ja pohtia, mikä on oman tekemisen lähtökohta. Sen ei tulisi vaikuttaa arvioon, että tuote on saatu ilmaiseksi – ei kustantajienkaan mielestä.

Kaupallisissa yhteistöissä ei myöskään ole mielestäni mitään väärää ja niitäkin voi tehdä, kun ne merkitsee selvästi ja on aina läpinäkyvä kaikessa sisällöntuotannossaan. Kirjat eivät ole aiheena sen pyhempi kuin muutkaan, joiden ympärillä tehdään kaupallista yhteistyötä.

Koko keskustelu myös kertoo kiinnostavalla tavalla siitä, miten pysyvästi mediakenttä on muutoksessa. Käsitteet ja toimintatavat eivät ole vakiintuneet, vaan niitä rakennetaan ja muokataan koko ajan yhdessä. Somesisältöjä on yhtä monta tapaa tehdä kuin on tekijöitäkin ja ne ovat kaikki täysin ok.

Kuvien kirjat saatu arvostelukappaleina kustantajalta.
Nina Lykke kirjoittaa parasta tekstiä silloin, kun hän on pahalla päällä. Avioeroa kirjoissaan käsitellyttä kirjailijaa kiinnostaa keskiluokkaisen ihmisen eksistentiaalinen kriisi.

Nina Lykke elää kuherruskuukautta uuden ammattinsa kanssa. Hänen kolmas romaaninsa Ei, ei ja vielä kerran ei (suom. Sanna Manninen) on ollut jättimenestys niin Norjassa kuin Ruotsissakin, mikä on mahdollistanut päivätöistä jättäytymisen ja kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymisen. Lykke lopetti työnsä graafisena suunnittelijana pari vuotta sitten.

Lykke on käsitellyt teoksissaan usein avioeroa. Sekä hänen uusimmassa romaanissaan että tulevassa, Norjassa syksyllä ilmestyvässä romaanissa aiheena on pettäminen ja siitä seuraava ero.

"Keski-iässä eroaminen on suuri eksistentialinen kriisi. Se on dramaattista, kun juuri silloin pitäisi asettua aloilleen ja valmistautua vanhuuteen", Lykke kertoo. 

Väsymystä päätösten äärellä

Lykke itse on naimisissa toista kertaa, mutta hän sanoo, ettei kirjoita suoraan omista kokemuksistaan. Hän on ystävä entisen miehensä kanssa, josta erosi 2000-luvun alussa, ja he asuvat lähekkäin. Romaanit syntyvät kaikesta, mitä kirjailija havainnoi ympärillään. 

"Minua kiinnostaa se, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän menettää kaiken. Meillä Pohjoismaissa on asiat ulkoisesti niin hyvin", Lykke sanoo. 

"Elämme nykyään niin pitkään ja meillä on niin paljon vapautta ja mahdollisuuksia, joista valita. Se koskee kaikkea: mitä katsoisin Netflixistä, millaista maitoa juon, minkä merkin tamponeita ostan."

Valintojen viidakko on alkanut turhauttaa Lykkeäkin entistä enemmän. Päätöksiin liittyvä väsymys onkin napannut hänet kouriinsa.

"Minun täytyy rajoittaa valintojani tai muuten tulen hulluksi. Olen juuri peruuttanut kaikkien suoratoistopalveluideni tilaukset, niin Netflixin, HBO:n kuin Amazon Primenkin."

Nina pohtii, että hyvinvointi on totta kai hyvä asia, mutta ehkä emme pysty käsittelemään tätä kaikkea. Hän itse on esimerkiksi järjestellyt vaatekaappinsa niin, että hänellä on esillä vain kolmekymmentä vaatetta, koska hän väsyi tekemään päätöksiä vaatekaapin äärellä. 

Tapasimme Nina Lykken Gummeruksen järjestämällä aamiaisella 17.5.2019.

Nina Lykke on kiinnostunut ihmisistä, joilla on kaikki ulkoisesti hyvin

Kirjailijaa siis kiinnostavat erityisesti ihmiset, joilla on kaikki, mutta he eivät silti ole onnellisia. 

"Ei ole loogista olla masentunut, kun kaikki on hyvin. Vaikka voimme paremmin kuin koskaan, meillä on enemmän aikaa ja kaikkea kuin koskaan, silti haluamme aina enemmän. Kaikki ovat koko ajan stressaantuneita ja olemme unohtaneet, miten rentoutua."

Ninan ensimmäinen suomennettu romaani Ei, ei ja vielä kerran ei kertoo viisikymppisestä avioparista Ingridistä ja Janista sekä Janin viisitoista vuotta nuoremmasta kollegasta Hannesta. Ingrid on lopen kyllästynyt elämäänsä, työhönsä opettajana ja kotona asuviin aikuisiin poikiinsa. 

Jan saa yllättäen ylennyksen ja elää omaa keski-iän kriisiään. Hanne taas tuskastelee elämäänsä sotkusessa yksiössä, kun kaikki muut saavat lapsia. Jan ja Hanne ryhtyvät suhteeseen, mutta onko uudessa suhteessa asiat paremmin? 

Kirjoittaminen ei luista onnellisena

"Kaikki kirjani kolme päähenkilöä ovat minä. Heissä kaikissa on piirteitä minusta itsestäni ja myös ihmisistä, joita olen nähnyt ympärilläni."

Kirjan nimen synnystä Lykkellä on takataskussaan hauska anekdootti. 

"Annoin kirjalleni nimeksi Ei, ei ja vielä kerran ei, koska sillä tavalla olisin halunnut vastata kaikkeen, kun minulla oli vaihdevuodet!"

Romaani on tulvillaan hauskoja huomioita keskiluokkaisesta arjesta. Sen huumori on mustaa ja toisinaan absurdia. Lykken huumori syntyy negatiivisten tunteiden kautta. Hän kertoo, että kun hän on hyvällä tuulella, hän kirjoittaa hirveää tekstiä. 

"Mutta kun olen vihainen, teksti vain virtaa näppäimistöllä. Kirjoitan raivokkaasti ja lopulta oma tekstini alkaa naurattaa. Siitä huumorini syntyy."
Viime kesänä se tapahtui. Minä löysin vihdoin kirjan, jonka äärellä koin samanlaista puhdasta lukemisen riemua ja fantasiamaailmaan uppoamista kuin Harry Pottereiden äärellä. Tänä keväänä Morrigan Korpin seikkailut saivat jatkoa, kun sarjan toinen osa, Meinioseppä – Morriganin kutsumus ilmestyi.

”Tämä kirja on seuraava Harry Potter!” lehdet julistivat keväällä 2018. Kuinka olisin voinut olla kiinnostumatta australialaisen Jessica Townsendin Nevermoor – Morriganin koetukset -kirjasta? Vaikka julistukset saivat minut peilaamaan kirjaa jatkuvasti lapsuuteni yhteen merkittävimmistä lukukokemuksista, oli nopeasti selvää, että potentiaalia samanlaiseksi ilmiöksi tässäkin sarjassa on.

Tänä keväänä ilmestynyt sarjan toinen osa, Meinioseppä – Morriganin kutsumus (Otava 2019, suom. Jaana Kapari-Jatta) jatkaa Morriganin tarinaa. 12-vuotias Morrigan pääsee vihdoin aloittamaan koulutuksensa yhdessä Nevermoorin kaupungin salaperäisimmissä kouluissa.

Morriganin vuosikurssilaisten lukujärjestyksistä löytyy lohikäärmeellä ratsastusta, mesmerismin eli lumoamisen tunnistamista, keskustelun aloittamista kuolleiden kanssa, lohikäärmekieltä ja magnifikantin hoitoa, mutta Morrigan saa luvan osallistua ainoastaan loputtoman kuiville historian tunneille. Siellä hän saa professorinsa johdolla tutustua siihen, millaisiin kauheuksiin ja hirveyksiin meiniosepät ovat historian saatossa syyllistyneet. Sen sijaan kukaan ei suostu opettamaan hänelle, kuinka hän voisi itse käyttää mystisiä meiniosepän kykyjään.

Kirjassa peilaillaan klassiseen tapaan sitä, millaista vihaa ja raivoa erilaisuuden pelosta johtuva ulkopuolelle jättäminen voi saada aikaan. Teema on ehkä hieman kulunut, eikä kirja tuo käsittelyyn juurikaan mitään uutta. Toisaalta milloinpa ei olisi ajankohtaista muistuttaa siitä, että toisten sulkeminen ulkopuolelle aiheuttaa lähinnä kipua ja surua?

Ystävyyden kuvauksessa Townsend onnistuu jälleen kerran mainiosti. Tässä osassa Morriganin paras ystävä Pihlaja Swift tosin jää hieman paitsioon, ja kirja antaa enemmän tilaa Morriganin ja ensimmäisessä osassa esitellyn nyrpeän mesmeristi Sointu Mustapalon suhteen syventämiselle. Kun kaikki muut Morriganin vuosikurssilaiset kyräilevät Morrigania kulmiensa alta, Sointu ja Morrigan ajautuvat toistensa tueksi useaan otteeseen.

Meinioseppä – Morriganin kutsumus on maaginen lukukokemus

Meinioseppä – Morriganin kutsumus on vauhdikas fantasiaseikkailu, jossa käänne seuraa nopeasti toistaan. Ihanan taikakoulun kuvaamisen lisäksi kirjassa on myös harrypottermaiseen tapaan mysteerijuoni: Meineikkaan seuran lahjakkaita jäseniä alkaa katoilla ja Morriganin suojelija, Jupiter Pohjoinen, kutsutaan selvittämään, kuka katoamisten taustalla on. Morrigan ystävineen tosin pyöräyttää melkein kuin vahingossa omat tutkimuksensa käyntiin ja sotkeutuu Nevermoorin alamaailman kiemuroihin.

Sanottakoon vielä sekin, että vaikka kirjaa on usein verrattu Harry Pottereihin ja vaikka minäkin olen tässä tekstissä peilaillut lukukokemuksen maagisuutta Harry Pottereiden lukemiseen, kirja seisoo lopulta tukevasti omilla jaloillaan. Kirjan maailma on täynnä hurmaavia yksityiskohtia aina alkaen taianomaisesta Deukalion-hotellista, jossa Morrigan asuu, meitrolinjoista, joita pitkin Morrigan vuosikurssilaisineen kiitää oppilaitokseensa ja salaperäisistä kammotoreista, jotka ovat ehkä sittenkin vain taru, jolla isommat lapset pelottelevat nuorempiaan.

Kaikkinensa Jessica Townsendin Nevermoor-sarja on yksinkertaisesti parasta nuortenkirjallisuutta juuri nyt. Minkään muun kirjan äärellä en ole pitkään aikaan kokenut samanlaista pakonomaista tarvetta saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja minkälaisia käänteitä kirjailija on punonut tarinaan!

Kirja on saatu arvostelukappaleena töiden kautta. 

Jessica Townsend: Meinioseppä – Morriganin koetukset

Copyright © Oma huoneCREATED BY ThemeShine