×

Oma huone on kirjallisuusmedia, jossa tarkastellaan kirjoja, kulttuuria ja kirjoittamista tuoreista ja kiinnostavista näkökulmista. Sivustoa ja podcastia luotsaavat toimittajat Anniina Nirhamo ja Ulla Lehtinen.

Maailmalla ounastellaan, että puhelimien näytöiltä luettava chatfiktio tulee syrjäyttämään nuorille aikuisille suunnatun YA-kirjallisuuden. Angloamerikkalaisessa maailmassa chatfiktio eli chatfiction on jo todella suuri ilmiö, mutta se tekee vasta hyvin varovaisesti tuloaan Suomeen. Mitä chatfiktio oikein on ja miksi siitä kohistaan juuri nyt? 

Chatfiction eli chatfiktio tarkoittaa draamamuotoisia kertomuksia, jotka etenevät puhelimen näytöllä tekstiviestien, WhatsApp-viestien, Facebook Messenger-viestien, ääniviestien, kuvien ja videoiden välityksellä. Tarina rakentuu kuin mikä tahansa tekstiviesti- tai WhatsApp-keskustelu, jota käydään ystävien kesken. Monesti chatfiction-tarinat käsittelevätkin ihmissuhteita, treffailua, opiskelua, työtä ja muita arjen ilmiöitä.

Tarinoiden koukuttavuus linkittyy tirkistelynhaluun: ketäpä ei kiinnostaisi tietää, mitä joku toinen keskustelee kavereidensa kanssa WhatsAppissa, vaikka kyse olisikin vain fiktiivisistä henkilöistä? Samalla fiktion keskiöön nousee dialogi, jota nyt käydään sosiaalisille medioille ominaisella chatkielellä, joka vilisee puhekieltä, emojeja, kuvia ja hashtageja.

Chatfiktio on suuri ilmiö maailmalla ja sille löytyy jo supersuosittuja sovelluksia kuten Hooked, jossa omia tekstiviestimuotoisia tarinoitaan voivat julkaista niin käyttäjät kuin ammattikirjoittajatkin. Romanttisten tarinoiden lisäksi sovelluksessa on runsaasti kauhun ympärille kietoutuvia chatdraamoja.

Angloamerikkalaisessa maailmassa chatfiktio on niin suosittua, että on arvioitu, että se saattaisi jossakin vaiheessa syrjäyttää kokonaan nuorten ja nuorten aikuisten suosiman young adult -kirjallisuuden. (Koivaara 2018.)

Suomessa tämä tuntuu kaukaiselta huolelta, sillä meillä on monia, jotka eivät vielä tiedä, mitä on YA-kirjallisuus. Mikäli olet yksi heistä, kannattaa lukea Bibbidi Bobbidi Book -blogin Minnan kirjoittama teksti siitä, mitä young adult -kirjallisuus oikein on.

Samanaikaisesti chatfiktio saattaa olla yksi vastaus huoleen nuorten heikkenevästä lukutaidosta.

Chatfiction-sarjat Suomessa?

Varovaisia chatfiktio-kokeiluja löytyy Suomestakin. Suomen ensimmäinen chatfiktio, Veera Ojolan kirjoittama Pientä säätöä julkaistiin keväällä 2018. Ronja Salmen luotsaaman Ryöväri-yrityksen toteuttamasta kehutusta draamasta kunnian keräsi Demi-lehti, jonka Instagram-tilillä sarja julkaistiin (ks. Erho 2019).

Vaikka Pientä säätöä -sarja sai osakseen runsaasti kehuja ja voitti jopa erilaisia media-alan palkintoja, chatfiktiobuumi ei ole vielä saapunut kunnolla Suomeen. Pientä säätöä -sarjan lisäksi Demi on julkaissut chatfiktiosarja Insiden, jonka kaksi kautta löytyvät Demin Instagramin kohokohdista. Laura Friman puolestaan on kirjoittanut Trendi-lehdelle chatfictio-sarjan Pakko avautua!.

Näkyvimmin chatdraamojen tuottajana Suomessa on kunnostautunut Yle. Sisko Savonlahti on käsikirjoittanut En voi puhua juuri nyt -sarjan, joka on julkaistu @areena.stories-Instagram-tilillä (ks. Ojola 2019). Sarjan toinen tuotantokausi on tuloillaan. Tililtä löytyvät myös chatdraamat Ei mikään pretty woman ja Lukas & ne muut.

Samalla tilillä on julkaistu myös chatfiktiota ja videokerrontaa yhdistäviä tarinakokeiluja kuten esimerkiksi Kateuden liekki. Sarjan viimeisen osan käsikirjoittamiseen ja ideoimiseen saivat osallistua myös katsojat Instagram-viestien välityksellä.

Fiktiota puhelimen näytöllä, puhelimen näyttöjä painetuissa kirjoissa

Ehkä tuotantoprosessit ovat hitaita ja sen takia chatfiktion todellista rantautumista Suomeen vielä odotellaan. Samalla chatfiktiota, -kieltä ja -muotoa viedään painettuihin ja sähköisiin kirjoihin. Esimerkiksi keväällä 2020 Tammi julkaisee Pientä säätöä -chatdraaman kuvaäänikirjana.

Syksyllä 2019 puolestaan ilmestyi Mikko Toiviaisen painettu kirja What’s up, elämä, jossa kirjailija käy WhatsApp-keskusteluja tunnettujen vaikuttajien kanssa erilaisista ajankohtaisista aiheista. Kirja on painettu siten, että kirjan sivuilla keskustelut etenevät visuaalisesti WhatsApp-viestien muodossa.

Tällaiset kokeilut ovat hauskoja ja tavoittavat toivon mukaan uudenlaisia lukijayleisöjä. Silti en voi olla ajattelematta, että sen sijaan, että chatfiktioon uskottaisiin muotona ja siihen panostettaisiin, vaikuttaa siltä, että chatkeskustelukin halutaan asettaa kirjan turvallisiin raameihin. Suomessa tunnutaan ajattelevan, että tarinan on saatava kirjan leima, jotta sen voi ottaa vakavasti.

Tämä harmittaa, koska chatfiktio saattaisi olla nimenomaan se keino, jolla heikosti lukevat nuoret saataisiin innostumaan teksteistä ja tarinoista. Kun implisiittisesti kuitenkin ilmaistaan, että vain kirjan muodon saanut teksti on kunnollista ja ”oikeanlaista” luettavaa, rakennetaan lähinnä turhia vastakkainasetteluja.

Toisaalta Suomesta ei oikeastaan löydy mielekästä alustaa, joka keräisi chatfiktio-tarinat yhteen. Toistaiseksi chatdraamoja on julkaistu Instagram Storyissa ja YouTubessa, mutta eri tahojen tuottamat tarinat ovat hajallaan, eikä niiden löytäminen ole kovin intuitiivista. Ehkä Suomessakin tarvittaisiin sivusto tai sovellus, joka kokoaisi chatfictionin selkeiden raamien sisäpuolelle, jotta muoto pääsisi todella kasvamaan ja vakiinnuttamaan asemaansa.

Uskon, että chatfiktiolla on paljon annettavaa kirjallisuudelle. Se on kiehtova muoto, joka mahdollistaa esimerkiksi tarinan aukkoisuudella leikkimisen aivan uudella tavalla. Samalla toivon, että tarinoiden aiheet laajentuisivat ihmissuhdedraamasta myös muihin aiheisiin. Jäänkin innolla seuraamaan, millaisia chatdraamakokeiluja vielä lähivuosina näemme!

Kuuntele myös Oma huone -podcastin jakso, jossa keskustelemme Mikko Toiviaisen kanssa digitalisaation vaikutuksesta kirjallisuuteen

Teksti perustuu Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen syventävien opintojen kurssille kirjoittamaani pohdiskelutehtävään.

Sisko Savonlahden kirjoittamassa chatfiction-draamassa En voi puhua juuri nyt muun muassa raportoidaan kavereille Tinder-treffeistä. 
Lähteet:
Suurin osa äänikirjoista luetaan painetusta kirjasta sellaisenaan, mutta myös suoraan äänikirjoiksi kirjoitettavia teoksia tehdään jo. Äänikirja on oma kirjallisuuden alalajinsa, jolla on mahdollisuuksia kehittyä vaikka mihin. Mutta millainen on hyvä äänikirja?

Hyvä äänikirja on sellainen, jonka juonesta ei putoa kärryiltä, vaikka keskittyminen välillä herpaantuu ja kuuntelu on sirpaleista. Äänikirjassa lukijalla on suuri rooli: kirjailijan lukemat teokset tulevat lähemmälle kuin näyttelijän lukemat.

Keräsin yhteen kuusi viime aikoina kuuntelemaani äänikirjaa, jotka ovat tehneet vaikutuksen tai joiden parissa olen erityisesti viihtynyt.

Mari Koppinen & Anna Puu: Minä olen Anna Puu

Anna Puun kymmenvuotisen artistiuran kunniaksi julkaistu muistelmateos esittelee Anna Puun elämää ja uraa hänen kappaleidensa kautta. Jokainen luku on nimetty tietyn kappaleen mukaan, ja äänikirjassa kuullaan myös demoversioita kyseisistä kappaleista. Tässä äänikirjassa on mahtavaa versiointia! Lisäksi Anna Puu lukee kirjan itse, mikä tuo aina paljon lisää äänikirjaan.

Maria Veitola: Veitola

Myös Maria Veitola lukee kirjansa äänikirjoiksi itse. Tuoreena häneltä onkin julkaistu Toisinpäin-niminen teos, joka on kuuntelulistallani, mutta Veitolan olen kuunnellut, ja sitä voin suositella. Kirjailijan itsensä lukemana teos saa mielestäni aivan uuden ulottuvuuden!

Lily Allen: My Thoughts Exactly

Toistan itseäni ja sanon, että myös Lily Allenin teoksen kuuntelukokemus on varmasti astetta kiinnostavampi, kun sen lukee kirjailija ja artisti itse. Omaelämäkerta on myös sisällöllisesti kiinnostava: Allen on elänyt melko vaiherikkaan elämän ja uran. Kirjassa käsitellään paljon muun muassa naisen asemaa musiikkimarkkinoilla. Psst! Äänikirjan lopussa kustannustoimittaja haastattelee Lilyä kirjan kirjoittamisesta!

Elly Griffiths: Ruth Galloway -sarja

Dekkarit sopivat erinomaisesti äänikirjoiksi juonivetoisuudensa ansiosta. Itse nautin tunnelmallisista Ruth Galloway -kirjoista, jotka sijoittuvat Englannin maaseudulle. Päähenkilönä on epävarma ja sympaattinen arkeologi Ruth Galloway, joka jotenkin aina sotkeutuu murhatutkimuksiin. Kirjat alkavat jossain vaiheessa vähän toistaa itseään, mikä ei äänikirjassa ole niin vakavaa... Parempi vain, ettei putoa kärryiltä!

Lindsey Kelk: Meillähän oli tauko

Juonivetoista ja siksi äänikirja-ainesta on usein myös chick lit. Lindsey Kelkiä suositeltiin minulle joskus bookstagramissa, ja pari teosta kuunnelleena voin jakaa suositusta eteenpäin. Kivaa, kevyttä, hauskaa mutta ei typerää kirjallisuutta ei liian usein tule vastaan. 

Tässä teoksessa on kaksi kertojaa, joka aiheutti hieman hämmennystä äänikirjassa, mutta muuten nautin kovasti! Kuuntelin aiemmin myös Kelkin Ikuisen morsiusneidon, joka oli sekin oikein viihdyttävä.

Candance Bushnell: Onko vielä sinkkuelämää?

Viimeisimmäksi kuuntelin Sinkkuelämää-kirjoittajan uusimman, keski-ikäisten naisten deittailua käsittelevän omakohtaisen teoksen (voisiko sitä muistelmaksikin kutsua?). Olen katsonut Sinkkuelämää-sarjaa paljonkin, mutta kirjoja en ole aiemmin lukenut.

Tämä oli positiivinen yllätys, sekä hauska että koskettava, ja sopi hyvin äänikirjaksi rakenteensa ansiosta. Kirja rakentuu luvuista, joista jokainen käsittelee tiettyä aihetta, kuten nuorempien kanssa deittailua (= poikimista), Tinderiä, pyöräilyä tai ökykallista kasvovoidetta.

Seuraavaksi kuuntelulistalla ovat ainakin nämä:

  • Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi
  • Antti Holma: Kauheimmat runot
  • Venla Pystynen & Linda-Maria Roine: Ei koira muttei mieskään
  • Astrid Swan: Viimeinen kirjani
  • Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
  • Jojo Moyesin kirjat
  • Clare Macintoshin dekkarit
Vinkkaa kommenteissa paras kuuntelemasi äänikirja!
Oma huone -podcastin 15. jaksossa kysytään, onko digitalisaatio kirjallisuuden ja lukemisen loppu, vai voisiko se sittenkin tarjota oikopolkuja kirjojen maailmaan sellaisillekin, jotka tähän asti eivät ole lukemisesta niin välittäneet. Aihetta pohtii kanssamme kirjailija-tubettaja Mikko Toiviainen eli Kalenterikarju. 

Äänikirjat, chatfiktio, e-kirjat. Digitalisaatio kurkottaa sormiaan koko ajan enenevässä määrin kirjallisuuteen ja myös kirjoittamiseen. Itse asiassa Mikko Toiviaisen uusi kirja, What's up, elämä (WSOY 2019) syntyi puhelimella kirjoittamalla. Uudessa jaksossa Mikko kertoo, miten uraauurtava kirja syntyi ja millaista oli kirjoittaa kirja lähes kokonaan WhatsAppissa.

Pohdimme myös sitä, miksi äänikirjat ovat muutaman viime vuoden aikana nousseet niin suureen suosioon. Entä voisivatko kuunnelmat olla seuraava megatrendi? Miksi niin paljon äänikirjojen ja äänikerronnan potentiaalista jätetään hyödyntämättä?
"Minkälaisia erilaisia mahdollisuuksia meillä onkaan vaikka äänikirjojen, kuunnelmien ja podcastien sekoittamisessa? -- Me puhutaan aina äänikirjasta, e-kirjasta ja fyysisestä kirjasta erikseen. Mutta millainen olisi niiden yhdistelmä?" Mikko Toiviainen
Kirjallisuuden saavutettavuus puhututtaa meitä myös. Löytäisivätkö kirjat uudenlaisia lukijoita, jos ne julkaistaisiin esimerkiksi Instagramissa? Entä voisivat pelattavat kirjat luoda uudenlaista yhteisöllisyyttä lukijoiden välille?

Jaksossa Anniina paljastaa, miksi on jo hieman kyllästynyt chatfiktioniin, Ulla haaveilee paluusta 80-luvulle ja Mikko kehaisee McDonald'sia. Mutta miksi?

Kuuntele jakso Soundcloudista, iTunesista, Spotifysta tai Acastista!



Isänpäivä lähestyy ja kirjakauppojen mainokset esittelevät taas toinen toistaan äijämäisempiä teoksia lahjavinkkeinä isälle. Isäthän lukevat vain miesten kirjoittamia dekkareita ja urheilijaelämäkertoja, vai miten se meni...? 

Koska kirjakauppojen mainoslehdet liputtavat vuodesta toiseen yhdenlaisen, kapean mieskäsityksen puolesta, kokosimme oman listamme kiinnostavista, isänpäivälahjaksi sopivista teoksista. Näistä osassa pääosaan pääsee kaunis kieli, osassa kiinnostava tarina, osassa hurja ilmiö. Osassa listan teoksista myös miehuus ja isyys ovat keskeisessä roolissa.

Löytyisikö näiden kirjojen joukosta sopiva lahjavaihtoehto sinun isällesi, papallesi tai isähahmollesi? Hyvää isänpäivää kaikille isille ja isinmielisille!

Fiktiota lahjaksi isälle

Maja Lunde: Sininen (Tammi, 2019) – Miltä näyttää maailma, jossa vesi on loppumassa? Kahdessa aikatasossa hurjasti etenevä kertomus sopii lahjaksi isälle, jota kiinnostavat ekodystopiat ja joka on huolissaan ilmaston nykytilasta.

Pajtim Statovci: Bolla (Otava, 2019) – Kansainväliseen menestykseen kiitäneen Statovcin kolmas romaani on hieno mutta epämiellyttävä kuvaus sodasta, kodittomuudesta, ikävästä, ihmisyydestä ja rakkaudestakin. Kauniskielinen teos järisyttää, ja on äärimmäisen ajankohtainen lahja, sillä se nostettiin tällä viikolla Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa (Gummerus, 2019) – Röngän koskettava esikoisromaani käsittelee myös isän ja pojan suhdetta. Esimerkiksi opettajaisää voisi kiinnostaa kuvaus siitä, miten koulukiusaaminen vaikuttaa elämään nuorena aikuisenakin.

Lisa Morton ja Leslie S. Klinger (toim.): Klassikkokirjailijoiden parhaat kummitustarinat (Minerva, 2019) – Pitääkö isä kummitusjutuista? Tämä kirja kokoaa yksien kansien väliin kaikkien aikojen parhaat mysteerijutut. Teoksesta löytyy muun muassa Charles Dickensin ja Edgar Allan Poen kummitusjuttuja, Mortonin ja Klingerin asiantuntevilla saatesanoilla varustettuina.

Édouard Louis: Ei enää Eddy (Tammi, 2019) – Millaista on kasvaa aikuiseksi keskellä sellaisten ihmisten joukkoa, joka ei hyväksy sinun tapaasi olla mies? Ei enää Eddy kertoo koskettavan tarinan homoseksuaalista Eddystä, joka kasvaa pohjoisranskalaisella teollisuuspaikkakunnalla sovinismin, väkivallan ja näköalattomuuden keskellä.

Kim Thuy: Ru ja Vi (Gummerus, 2019) 
– Kim Thuyn kielen laineilla kauniisti keinuvat teokset kurkistavat pakolaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksiin. Thuyn omat juuret ovat Vietnamin venepakolaisuudessa ja kirjat ammentavat myös hänen omasta henkilöhistoriastaan.


Tietokirjallisuutta ja nonfiktiota lahjaksi isälle

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä – Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka (Into, 2019) – Kirja kertoo saksalaisesta tiedemiehestä Georg Stelleristä, joka matkallaan kohti Alaskaa näkee maailman ainoana tutkijana stellerinmerilehmän. 27 vuotta myöhemmin laji kuolee sukupuutton. Teos tutkailee kiehtovalla tavalla 1700-luvun luonnontieteilijöiden maailmankuvaa ja heidän suhdettaan luontoon.

Antti Heikkinen: Kallio-poika – Peilikuvassa Kalle Päätalo (Gummerus, 2019) – Mikäli isä fanittaa Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, kirjallinen sukellus Päätalon elämään voisi olla sopiva lahja hänelle. Teoksessa Heikkinen peilaa omaa lukijuuttaan ja kirjailijuuttaan viihdyttävällä tavalla Päätalon elämään. Miksi rakastettu kirjailija onnistuu teoksillaan hurmaamaan yhä uudet lukijasukupolvet?

Taina Tervonen ja Anna Autio: Hukkuneet (Kustantamo S&S, 2019) – "Välimerestä on tullut Euroopan suurin joukkohauta. Noin 30 000 ihmistä on menettänyt henkensä sitä ylittäessä." Venepakolaisuutta käsittelevä tietokirja kysyy, keitä olivat he, jotka eivät koskaan päässeet perille, ja miten heidän elämänsä vaikutti ihmisiin, jotka työnsä puolesta ovat tekemisissä uhrien kanssa. Kirja on ajankohtainen myös siksi, että se noteerattiin tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkuudella tänä syksynä.

Jessika Aro: Putinin trollit (Johnny Kniga, 2019) – Informaatiosodankäynnin kiemuroihin johdatteleva teos on hyytävää luettavaa. Aro kuvaa journalistisella tarkkuudella, miten Venäjä ei kaihda käyttää lokakamppanjoita, valeuutisia, sometrolleja ja kyberhyökkäyksiä vastustajiensa vaientamiseen.

Jake Nyman: Kielletyt levyt – Sata vuotta musiikin sensuuria (Gummerus, 2019) – Tämä kirja sopii kuin nenä päähän isälle, joka rakastaa musiikkia ja on kiinnostunut sen kummallisesta historiasta! Millä perusteilla musiikkia on sensuroitu totalitaristisissa valtioissa, entä länsimaisissa demokratioissa? Mitkä levyt on kielletty meillä täällä Suomessakin?

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti (WSOY, 2019) – Brennan-Jobsin muistelmat keskittyvät vaikeaan ja ristiriitaiseen isäsuhteeseen. Steve Jobs ei ollut hyvä isä, mutta kirja on hyvä. Ehkä se herättää isälle ajatuksia vanhemmuudesta! Lue myös Anniinan keväällä kirjoittama arvio Pikkusintistä.

Tara Westover: Opintiellä (Tammi, 2018) – Westoverinkaan isä ei ollut parhaasta päästä. Muistelmateoksessa käsitellään paljon lapsuutta, perhettä ja naiseksi kasvamista. Ennen kaikkea kirjaa kuitenkin luetaan oodina koulutukselle ja sivistykselle: Tiukan uskonnollisen yhteisön keskellä kasvanut Westover ei saa lapsena käydä koulua, mutta irtauduttuaan yhteisöstä hän etenee lopulta tohtoriksi asti.

Millaista on kasvaa alkoholistivanhemman varjossa? Miten olla äiti alle kouluikäiselle, kun tietää sairastavansa parantumatonta syöpää? Miten aloitella 17-vuotiaana uraa alalla, jolla nainen on kummajainen? Astrid Swanin Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä on koskettava kurkistus lahjakkaan taiteilijan elämään.

Kahdeksanvuotiaana kirjoitin paperinpalalle viestin ja vein sen kerrostalon ulko-ovien viereiselle ilmoitustaululle. Pyysin, että minut adoptoidaan kivaan perheeseen, josta voin joskus käydä tapaamassa vanhempiani. Halusin yhä syödä kasvisruokaa ja käydä samaa koulua, mutta halusin pois. Se ei ollut mikään vitsi. (s. 73)

Astrid Swan kasvaa perheessä, jossa isän alkoholismi heittää varjon kaiken ylle. Lapsesta asti hän kirjoittaa sanoja lauluihin ja haaveilee muusikon urasta. Pikku hiljaa nuoruusvuosien aikana hän onnistuu hivuttautumaan kohti Yhdysvaltojen kiertueita, levytyssopimuksia ja uraa laulajana, muusikkona ja säveltäjänä.

Muusikkopiireistä kuitenkin puuttuvat naiset. Swan kuvaa yksinäisyyttä, kun naisten välinen solidaarisuus uupuu vielä lähes kokonaan alalta. Itsepäisyyttä, jolla on pakko puskea eteenpäin, jos haluaa menestyä.

Edesmennyt isoisotäti Astrid loistaa kiintotähtenä. Kuka oli 1900-luvun alussa elänyt nainen, joka perusti pianokoulun Turkuun ja kiersi elämänkumppaninsa Kerttu Wanteen säestäjänä Amerikassa 1940- ja 1950-luvulla? Nykyisyys ja mennyt punoutuvat yhteen, nimi ja taiteilijuus yhdistää kaksi Astridia yli vuosikymmenten.

32-vuotiaana Swan saa rintasyöpädiagnoosin. Se muuttaa kaiken. Syntyy riipaisevan koskettava, ihmeellisen upea levy From the Bed and Beyond (2017). Vihdoin Swan päättää myös kirjoittaa kirjan, josta on haaveillut koko elämänsä. Kun syöpä uusiutuu ja paljastuu, että se on levinnyt kuolettavalla tavalla ympäri kehoa, kirja saa nimensä melkein kuin itsestään.

Astrid Swanin Viimeinen kirjani on enemmän kuin elämäkerta

Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä (Nemo 2019) tarkastelee taiteilijuutta, äitiyttä, rakkautta ja parantumatonta syöpää viiltävän älykkäästi. Kirjan sivuille kätkeytyy roppakaupalla kutkuttavia kirjallisuusviittauksia, jotka saavat kirjallisuutta rakastavan sydämeni pamppailemaan. Jotkin kirjan luvut muistuttavat teoreettisine pohdiskeluineen enemmän taide-esseetä tai filosofista esseetä kuin lukua elämäkerrassa.

Itse asiassa Viimeinen kirjani ei ole elämäkerta lainkaan, ei ainakaan Swanin oman määritelmän mukaan:

"Tämä ei ole elämäkerta, sillä en usko hetkeäkään lineaariseen representaatioon. En kirjallisena konventionakaan. En usko, että eläminen ja sen suhteet kieleen tai edes kirjallinen esitys elämisestä (tai kuolemisesta) kannattaa järjestää seuraamalla syntymäpäiviä tai ylipäänsä mitään janaa." (s. 161)

Olen samaa mieltä siitä, että kronologisuus on naiivi lähestymistapa elämään ja sen monimutkaiseen sotkuisuuteen. Vastustan ajatusta siitä, että kronologinen esitys elämästä voisi olla tyhjentävä. Se on kuitenkin mielestäni lukijaystävällinen tapa hahmottaa elämää, ja jännitteiden rakentaminen on huomattavasti helpompaa, kun elämästä kirjoittaa lineaarisesti.

Viimeinen kirjani etenee teemoittain. Luvut on järjestelty tarkastelemaan lapsuutta, taiteilijuutta, parisuhdetta, äitiyttä. Rakenne etäännyttää. Tämä ei ole tarina, jonka tragediaan voi upota ja joka viiltää auki surullaan kuten Paul Kalanithin Henkäys on ilmaa vain, jossa 36-vuotias neurokirurgi saa syöpädiagnoosin.

Kalanithin kirja itketti minua alusta loppuun asti. Swanin kirjan äärellä kyynelehdin myös (muun muassa heti omistuskirjoituksen kohdalla: Jonakin päivänä lapseni kirjoittaa kirjan. Sitä en lue, mutta se on lempikirjani), mutten muistuttanut lukiessani räkäistä vesiputousta. Viimeisessä kirjassani varsinainen syöpäkertomus alkaa vasta sivulsta 223, vaikka sairaus onkin heittänyt varjonsa kaiken sen ylle, mistä aikaisemmin on kerrottu.

Kirja antoi paljon, mutta jotakin jäi myös puuttumaan. Ehkä odotushorisonttini tälle kirjalle oli väärä. Yritin lukea tämän sairaskertomuksena ja elämäkertana. Tämä ei oikeastaan ollut kumpaakaan, vaan niin paljon monimutkaisempi ja oivaltavampi esitys, ettei sitä voi palauttaa täydellisesti kumpaankaan näistä.

P.S. Tästä kirjasta löytyy muuten se inhimillinen äitipuolikuvaus, jota kaipasimme Helmi Kekkosen kanssa äitiyttä käsittelevässä podcast-jaksossa!

Astrid Swan: Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä

Oma huone -podcastin 14. jaksossa puhumme prinsessoista niin kirjallisuudessa ja tosielämässäkin. Miksi prinsessatarinat kiinnostavat ihmisiä? Miten prinsessojen representaatio on muuttunut vuosien varrella? Entä mitä ajattelemme aikuisina lapsuutemme yhdestä suosikkisarjasta, Prinsessapäiväkirjoista?

Tänään ilmetyneessä podcast-jaksossa keskustelemme taas kahdestaan voimaantuneena siitä kaikesta hyvästä palautteesta, jota saimme jaksosta 12. Halusimme kokeilla, miltä tuntuu lukea aikuisena uudestaan lapsuutemme suosikkisarjaa, Meg Cabotin Prinsessapäiväkirjoja.

Jaksossa on siis luvassa paljon puhetta Prinsessapäväkirjoista. Mikä niissä on niin hienoa? Miksi me molemmat rakastimme lapsena tuota sarjaa? Mistä niissä on pohjimmiltaan kyse? Onko mitään hyötyä lukea aikuisena hirveän kriittisesti omia lapsuuden suosikkejaan? Ja miksi prinsessat eivät ole enää cool?
Passiivisuus liitetään usein prinsessoihin: he ovat niitä, jotka tulevat prinssien pelastamiksi. Vaikka nykyään on myös aktiivisia prinsessoja, jotka murtavat tätä roolia, prinsessahahmo palautuu monesti juuri passiivisuuteen. - Ulla
Keskustelemme myös tosielämän kuninkaallisista ja heidän kiehtovuudestaan. Mikä kuninkaallisissa oikein kiinnostaa? Haluavatko kaikki sisimmässään löytää pelastavan prinssinsä ja kohota ryysyistä rikkauksiin? Kerromme, mitä ajattelemme Meghan Marklesta ja miten toivomme, että hän mullistaisi brittihovin.

Arvaatko muuten, kumpi meistä halusi pienenä tulla prinsessaksi ja kumpi ei? Ja kumpi näytteli ala-asteella viekottelevaa prinsessaa koulun näytelmässä?
Kun naisesta sanotaan, että "se on vähän sellainen prinsessa", se kuvaa kaikkea sitä, mitä nainen ei saa olla. - Anniina
Ennen kaikkea puhumme siitä, miten kapea on prinsessan ja kaiken kaikkiaan naisen rooli. Pohdimme, miten lukemamme kirjallisuus vaikuttaa siihen, miten sosiaalistumme sukupuoleen. Entä miksi satujen prinssit vannovat ikuista rakkauttaan tuntematta prinsessaa ollenkaan ja pussailevat ilman lupaa?!

Kuuntele jakso Soundcloudista, iTunesista, Spotifysta tai Acastista!


Meg Cabot: Prinsessapäiväkirjat

Lisa-Brennan Jobsin Pikkusintti (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, WSOY 2019) kuvaa kasvamista kylmän ja epäjohdonmukaisesti käyttäytyvän isän varjossa – isän, joka sattui olemaan myös yksi maailman kuuluisimmista miehistä.

Olen havainnut itsessäni kasvavan kiinnostuksen elämäkertoihin, erityisesti naisten omaelämäkertoihin ja muistelmiin. Ennen joulua nautiskelin monen muun tapaan Michelle Obaman Minun tarinani -omaelämäkerrasta, tammikuussa Tara Westowerin Opintiellä-muistelmateoksesta ja viimeisimpänä Lisa Brennan-Jobsin muistelmista nimeltä Pikkusintti.

Kaikki ovat naisten elämäntarinoita, joissa on suuressa roolissa perhesuhteet sekä naiseksi kasvaminen. Siinä missä Michelle Obama eli rakastavassa ydinperheessä, Tara Westoverin perhe oli  kiihkouskovainen, vainoharhainen, äärimmäisen rajoittava ja väkivaltainen. Molemmat teokset kuitenkin kertovat oman tarinansa siitä, millaista on ollut olla tyttö ja nainen sekä siitä, millaista on etsiä omaa paikkaansa maailmassa. Loputtoman kiinnostava aihe!

"Ei tämä ole minun tyttäreni"

Lisa Brennan-Jobsin muistelmat keskittyvät pitkälti suhteeseen hänen isänsä, Steve Jobsin kanssa. Lisa eli varhaislapsuutensa kahdestaan äitinsä, Chrissann Brennanin kanssa, joka oli ammatiltaan kuvataiteilija ja kirjan perusteella hieman epätasapainoinen. Lisan vanhemmat olivat eläneet jonkinlaisessa on–off-suhteessa ja Steve kielsi todella pitkään, että Lisa oli hänen lapsensa.

Lisan ja yksinhuoltaja-taiteilijaäidin elämä oli taloudellisesti epävakaata. Lisan varhaislapsuudessa he muuttivat usein ja asuivat välillä kavereiden nurkissa. Äidin poikaystävät ja Lisan elämän isähahmot vaihtuivat tiuhaan. Steve antoi heille toisinaan rahaa, mutta pääosin hän oli Lisan avustamisen suhteen pihi, vaikka häneltä ei rahaa puuttunut. Steve kantoi tyttären kuvaa lompakossaan esitellen sitä muille:
Ei tämä ole minun tyttäreni, mutta koska hän on isätön, koetan helpottaa hänen elämäänsä.
Vähitellen Steve tuli mukaan Lisan elämään. Steve oli kuitenkin kylmä, epäjohdonmukainen ja suorastaan ilkeä isä. Lisa etsi koko elämänsä isänsä rakkautta ja hyväksyntää. Kun Steve meni naimisiin Laurene Powellin kanssa ja he saivat lapsen, Lisa toivoi, että hän olisi ollut tuo vauva, joka sai Steven ja Laurenen huomion ja rakkauden.

14-vuotiaana Lisa muutti isänsä ja Laurenen luo, kun riidat hänen äitinsä kanssa kävivät sietämättömiksi. Steve kuitenkin pakotti valitsemaan joko hänet tai äidin: Lisa ei saanut tavata äitiään puoleen vuoteen. Noihin aikoihin Lisan nimeen myös lisättiin Jobs – isän ehdotuksesta.

"Olemme vain kylmiä ihmisiä"

Steve samaan aikaan vaati Lisaa omistautumaan perheelle, mutta kuitenkaan Lisa ei ollut täysvaltainen perheenjäsen, vaan enemmänkin kuin aupair, joka vahti perheen taaperoa aina kun aikuiset halusivat. Kun valokuvaaja tuli kuvaamaan perhettä, Lisa jätettiin kuvista pois. Kun Lisan huoneen lämmitys meni rikki, Steve ei suostunut korjauttamaan sitä. Jos hänellä oli koulun jälkeen harrastuksia, hän ei saanut kyytiä kotiin.

Terapeutille Lisa kertoi toivovansa, että Steve ja Laurene tulisivat edes joskus toivottamaan hänelle hyvää yötä. Kerran isä ja äitipuoli tulivat Lisan kanssa mukaan terapiaan ja aiheesta keskusteltiin. Laurene totesi: Olemme vain kylmiä ihmisiä. Lisan ja isän suhdetta kuvaa myös tämä Steven yhtäkkinen kommentti tyttärelleen:
Juttu on niin, Lis, hän sanoi verkkaisesti äänellä, josta tiesin hänen kohta päästävän suustaan jotain nasevaa ja mahdollisesti hyvin ilkeää. Sinulla ei ole yhtään hyödyllisiä taitoja. Ei ainuttakaan.
Samaan aikaan Lisa kuitenkin ihaili isäänsä ja halusi tämän huomiota enemmän kuin mitään. Steve Jobs kuoli vuonna 2011 ja ennen kuolemaansa hän yritti lähentyä esikoisensa kanssa. Kirjan loppu onkin yllättävän koskettava – ainakin minä perus itkupillinä nyyhkin tälle sydäntäsärkevälle isä-tytärsuhteelle.

Koskettavaksi sitä ei tee ainoastaan tarina, vaan teos on myös kirjoitettu kauniisti, kiinnostavasti ja kaunokirjallisesti ansiokkaasti. Lisa Brennan-Jobs työskentelee nykyisin toimittajana ja kirjailijana.

Missä määrin tositarinat ovat totta?

Tositarinat siis kiinnostavat nyt ihan hirveästi. Omaelämäkerrat, muistelmat ja autofiktio ovat todella pinnalla. Niissä on kiinnostavaa se, mikä kaikki on "totta", miten tarkka ihmisen muisti voi olla, missä kohdin se värittyy tai vääristyy. Pikkusintin kohdallakin on keskusteltu siitä, miten Lisa voi muistaa niin tarkkaan varhaislapsuudessaan tapahtuneita asioita ja keskusteluita (ainakin Lukuvika-podastissa ja MeNaisissa).

Laureen Powell ja Steve Jobsin sisko Mona Simpson ovat sanoutuneet irti Pikkusintin tarinasta: Lisa is part of our family, so it was with sadness that we read her book, which differs dramatically from our memories of those times. The portrayal of Steve is not the husband and father we knew," he ovat kirjoittaneet antamassaan lausunnossa. (Lähde.)

Lisan äiti Chrisann sen sijaan on kommentoinut kirjaa todenmukaiseksi: She didn't go into how bad it really was, if you can believe that. (Lähde.)

Lue myös

I am the night & Mrs Wilson: Kaksi hyytävintä tositapahtumiin perustuvaa tv-draamaa juuri nyt
Aino Vähäpesolan Onnenkissa peilaa nykyaikaa Edith Södergranin runouteen feministisellä otteella
Copyright © Oma huoneCREATED BY ThemeShine